Miten kipeästi olinkaan kaivannut Paavo M. Petäjän ja Kari-Pekka Kyrön sanailua. Tunsin itseni niin suomalaiseksi, hyvässä mielessä, kun sankarimme verenpaine konkretisoitui sorahteluiksi ja vähättelyt sihinäksi. Kalevalan suohonlaulamiset ovat kepeitä, kun vertaa tähän meidän aikamme kestävimpään Sagaan. Tervanevan uroot tietävät mikä meitä puhuttelee: HÄPEÄ.
Häpeä on meille suomalaisille läheinen asia. Se on ihana juuri siksi, että se on niin kokonaisvaltainen tunne. Se läpäisee kehon ja mielen, kuin alkoholi. Siitä tulee riippuvaiseksi. Ehdottomasti.
Kari-Pekka Kyrö aiheutti meille katastrofaalinen suurta äärimmäistä häpeää. Noh, ei hän moista saavutusta itse saanut aikaan. Koko orkesteri ja tuskainen kunnianhimomme sen synnytti. Kun se mitä olemme syöneet läpivalaistaan kertaheitolla, niin paskaltahan se näyttää.
Se miksi olemme jaksaneet kertoa tätäkin tarinaa toistakymmentä vuotta ja penkoa hassuja yksityiskohtia, johtuu siitä, että häpeä on kutkuttanut sisällä niin ihanasti. Se muistuttaa kiimaa.
Kyröä ei päästetä helpolla takaisin ladun varteen. Pelkona on se suurin, että häpeä alkaisi haihtua, että me muuttuisimme omituiseksi keskieurooppalaiseksi kansaksi, joka voisi käsitellä vanhat virheet tuosta vaan alta pois ja porskuttaa hymyssä suin. Johan siinä nauraisivat isoisätkin puupalttoissaan niin, että kynttilälyhdyt helisivät.
Häpeä on meille luontaista. Isä häpeää poikaansa, poika isäänsä. Äiti koko sukuaan, mummot syntymättömiä lapsenlapsiaan.
Kun tulee joutava Pisa-tutkimus ja Suomen sijoitus on laskenut, niin jo juilii ihanasti. Ensin meni Nokia ja nyt ollaan pilattu peruskoulukin. Tosin asiantuntijat unohtavat sen, että silloin kun Suomi oli Pisa-tutkimuksen huipulla, täällä nähtiin kouluammuskelut ja lasten kouluviihtyvyys sukelsi. Näistäkin saatiin hyvät häpeät.
Häpeään liittyy meillä ankara syyllisten etsintä. Nyt aletaan myllertää koululaitostamme ja raporttia pukkaa. Ainoastaan peiliin katsominen on mahdotonta. Kun vanhemmat eivät enää välitä antaa aikaansa ja rakkauttaan lapsilleen, niin onhan se ikävä, mutta sitä ei lähdetä nyt penkomaan, Joulun alla.
Jos kuolinilmoituksen nekrologi kirjoitettaisiin suomalaisesta kerrankin rehellisesti, niin monen kohdalla häpeä olisi se tarinan punainen lanka. Koulussa hän häpesi lauluääntään. Rippijuhlassa kenkiään. Häpesi köyhää perhettään. Hän häpesi niin paljon ja nautti joka hetkestä. Hän häpesi puolisoaan jo alttarilla. Luoja, kuinka hän häpesi konkurssiaan. Häpesi avioeroaan. Juomistaan. Periksi antamista.
Hänkin joka ei ole saanut vielä isoja lyöntejä, osaa meillä hävetä. Kun lapsi saa kokeesta kutosen, vanhemmat teputtavat keittiössä. Häpeä on niin suurta, että mieli kelaa suvun geeniperintöä ja yleistä laiskuutta. Miten häpeämmekään hiljaisesti autoamme, joka näyttää köyhältä naapurin Audin vieressä. Penis tuntuu koko ajan pieneltä – silloinkin kun se on suuri.
Ilman häpeän tunteen kanssa elämistä, me olisimme ihan toinen kansa. Tämä meidän täytyy kantaa. Tämä varjostaa elämäämme niin vahvasti, että kaamoskaan ei tunnu missään.
Media on nopea ja moderni, mutta sekin sykkii perusluontomme polttoaineella. Otsikot kertovat häpeästämme.
Välipalaksi nautimme pienet myötähäpeät. Kun kroonisesti sängittynyt urheilutoimittaja twiittaa sekavia, niin huiko lähtee. Häpeän toki itseäni, mutta en minä sentään noin hullu ja juoppo ole!
Maallikkosaarnaaja Maasola