Joulun alla tuskaa aiheuttavat joululahjat. Ostaako rehellistä hömppää, jolla kukaan ei voi tehdä mitään vai panostaako arjessa tarvittaviin hyödyllisiin tavaroihin. Vaikka olenkin vaipumassa reaalimaailman vääristävään kollektiiviseen joulutranssiin, olen päätymässä tänä Jouluna hyvän arjen kannalta oleellisiin vempaimiin.
Kun kysyy aikuisilta, mitä voisit toivoa joululahjaksi, vastaus on aina sama: ei tarvitse mittään! Ja kuitenkin kun aattoiltana tunnelma tihentyy olohuoneessa joulukuusen tuoksun ja jonkun Marco Bjurströmin juontaman television jouluvisailun äärellä, kaihittunutkin silmä tarkentuu pakettiröykkiöön. Tuo rattikelkanmallinen paketti on varmasti lapselle, mutta entäs minä!? Ihminen taantuu jouluaattona linnunpoikaseksi. Suu käy kuin haukkaavalla hipolla. Jotain odotetaan saatavaksi.
Lähtökohtaisesti uskon teollisuuteen. Että se tietää mikä on tarpeellista ja mitä kannattaa valmistaa. Lähipiirini on köyhää, mutta silti heillä on jo melkein kaikkea. Jotain tarpeellista heille silti voisi vielä ostaa joululahjaksi. Olen ihan oikeasti harkinnut selfie-keppiä. Sen avulla pystyy ottamaan itsestään valokuvan, nähdä itsensä eri vinkkelistä kuin ennen. Suurta symboliikkaa! Onhan se maailman yksinäisin keksintö. Ei enää ukkoa mukaan lenkille ottamaan valokuvaa. Minä tyttö se luotan uuteen kepukkaani.
Olen katsonut sillä silmällä hotdog-konetta. Siihen voi upottaa vaivattomasti kaksi nakkia ja sämpyläkin saattaa lämmetä. Kolojen muodot kertovat, kuin vanhassa 1-vuotiaiden palikkapelissä, mikä tulee mihinkin. Näin lehdessä kuinka Hannes Hynöselle, somekomeetalle, oli vedetty syvälle päähän kirkuvan sininen hiphop-pipo. Sellaisen saattaisi sukulaiseni tarvita.
Olen hipelöinyt valtaisaa hylsysarjaa ja ajatellut isääni. Tietoisena siitä, että hyväkuntoisia vaihtohylsyjä löytyy hänen komerostaan lenkkiavaimeen satoja, satoja. Saatan ostaa myös lahjakortin, joka jää varmuudella käyttämättä. Se on kaupan tukemista mahdollisimman pienellä hiilijalanjäljellä.
Olen varma, että harkitsemani aktiivisuusranneke tulisi tarpeeseen. Siitä huolimatta, että mielessä kummittelee tarina anonyymistä savolaisesta rukkaskauppiaasta, Hentusen Leksasta, joka sujautti aktiivisuusrannekkeen nilkkaansa ja rakkauden työmaalla hyvin viihtyvä urakkaluonteena sai koneen piippaamaan niin villisti, että aamuyökin meni valvoessa. Myös kuulemma naapurihuoneen anopilla.
Jouluna ei pitäisi ajatella. Se on virhe. Kun nyt viileästi tarkastelen ostoslistaani, pahaltahan se näyttää. Hanuri naukuu turhuuden markkinoilla.
Joku sanoo, että itse tehdyt joululahjat on parhaita. Entäs jos on sininen peukalo keskellä kämmentä? Ajattelin ryhtyä ite-taiteilijaksi vasta eläkkeellä.
Joululahjojen syvin olemus voisi olla saajan parempi, toimivampi arki. Eli voisiko Aarnion malli toimia?
Joulun aikaan pitää ajatella hyvää. Toivoa parasta. Se on velvollisuutemme, sen voimme tehdä.
Viime aikoina palkka ei ole tullut vian takia tilille. Puhelin ei ole toiminut, kun sielläkin oli vikaa. Maailma on haavoittuvaisempi kuin koskaan.
Jari Aarnio, tuo hyvä Joulun toivottelija, ei voi olla tyhmä mies. Hänet tuomitaan aikanaan tai jätetään tuomitsematta, mutta ainakin hän oli edellä aikaansa. Hän luotti käteiseen. Kun sitä on vhs-kasetissa ja leikkimökin kivijalassa, etpä ole pankin tietokoneista riipuvainen! Sama juttu puhelinten kanssa. Verkko saattaa romahtaa milloin vain. On hyvä olla useampia liittymiä ja puhelimia. Yksi lasketteluhanskassa, toinen nappaskengässä. Autotallissa mies on aina elementissään.
Jouluna me emme tuomitse ketään. Se on syntymän juhla. Mutta kyllähän musta puku yhdistettynä mustaan paitaan on arkkitehdin asu.
Se oli viimeinen lahjavinkki.
Maallikkosaarnaaja Maasola