Näin on, kaikkia meitä tarvitaan!
Siinä se on, vanha viihdeohjelman lause, johon meidän täytyy uskoa. Näinä aikoina, jolloin usko horjahtelee muutenkin ja kirkosta ollaan valmiita eroamaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Jos mehutölkki ei aukea, erotaan kirkosta. Jos kaupan jono ei vedä toivotusti, eroilmoitus kirkosta on jo matkalla, mobiilisti.
Mutta muistakaa: ihmistä tarvitaan. Sen huomaa erityisesti silloin kun ihminen häviää ”kuvasta”. Se olikin tarpeellinen!
Tällä alkuhemputuksella yritin lämmitellä itseäni tajuamaan kansan syvien rivien konservatiivisen mykän huudon: tuttu uutisankkuri on tärkeä!!! Tarpeellinen.
Näinä netin kulta-aikoina asia hämmentää. Televisiokuvassa istuva, jo hitusen patvinut, ainakin patinoitunut uutisia lukeva ylävartalo on meille rakas ja tärkeä.
Jos tuttu uutisankkuri häviää ruudusta, se on kuin isoisä muuttaisi Nigeriaan loppuelämäkseen ja jättäisi ilmoittamatta uuden kotiosoitteen. Tunne on sama kuin jos tyrkättäisiin hämärään valmiiksi avatun nettipornon ääreen, sen sijaan että joku ottaisi pullealla kädellä kiinni kädestä ja sanoisi: ei mitään hätää. Me selviämme tästäkin, vaikka maailmassa on niin paljon hämmentävää.
Television roolin hiipumista on liioiteltu.
Televisio on edelleen ihmisten perheenjäsen. Se on kodissa parhaalla paikalla. Ja varsinkin suorissa lähetyksissä televisio värisee edelleen tenholla. Se jakaa kanssamme tämän rajallisen aikamme.
Puoli yhdeksän uutisten aikaan koemme yhteisöllisyyttä, kyllä, me kaipaamme yhtä aikaisia tapahtumia joista mielipiteemme muodostaa. Se että juuri samaan aikaan naapurinkin olohuoneessa välkkyvalo loipottaa, pitää yllä yhteiskuntamme harmoniaa.
Tätä on olla suomalainen, katsoa meetvurstileipä kädessä tutun uutistenlukijan uutta kravattia raskaan työpäivän jälkeen. Ei se helppoa ole hänelläkään. Olisiko äiti kuollut lähiaikoina, kun silmät hikoilevat jo uutisotsikoissa noin paineella.
Uutisankkurit ovat Suomessa perinteisesti olleet pitkän linjan tekijöitä. Kymmenien vuosien työhistoria uutiskoneen värisevänä osasena näkyy silmistä ja hartialinjan kaaresta. Suomen kansa on ollut tässä uutiskoneen hyrinässä se pusla, joka on pehmentänyt töpsyjä ja estänyt uutistoimittajaa menemästä rikki.
Vaikka olisi miten järkyttäviä tapahtumia, usko ihmiseen on säilynyt. Ilman tavallista ihmistä ei olisi uutislähetyksiä. Pahimmillaan teputtamista aiheuttavassa täpinässä oleva uutisankkuri tarvitsee aina vastakappaleekseen ruudun ääreen rojahtavan ihmisen, joka pieraisee kovaa, suhauttaa Pirkka-oluen auki ja korkeintaan tuhisee silloin, kun maailman kerrotaan romahtaneen.
Suomessa television uutisankkurit ovat kaiken kahteen kertaan nähneitä uutistoimittajia. Heidän ryhdistään pystyy psykoanalyytikko lukemaan edelleen Konginkankaan bussiturman ja Estonian keulaportin.
Uutisankkuri on meille korvaamaton.
Hän on inhimillinen elementti epäinhimillisessä maailmassa. Talouden näkymätön käsi leipoo maailmasta koko ajan epäoikeudenmukaisempaa paikkaa. Kukaan ei voi mitään. Paitsi Rönkä. Hän tulee eteemme kuin kahden tunnin perusteellisen saunomisen jälkeen ja sanoo: tässäpä vähän näitä tämän päivän uutisaiheita. Verenpaine kääntyy laskuun kuin kaukosäätimestä.
Mutta miksi television uutisankkuri on ankkuri?
No. Ankkuri on valurautaa. Se on mahdollisimman kaukana muovisesta maailmasta, samoin kuin verkon bittivirrasta. Ankkuri lasketaan pohjaan. Se ei tee itsestään numeroa, mutta tietää olevansa ”värkki” paikallaan. Ankkuri pitää kiinni. Se pitää meidät kiinni maailmassa ja suhteellisuudentajussamme.
Me emme saa hukkua netin liejuun. Meidän täytyy muistaa, että voimme itse vaikuttaa elämäämme. Ihminen tässä puhuu ihmiselle. Ihmetellään yhdessä miten tyhmä ihminen voi olla. Tai miten joku voi olla hyvä.
Hyvää illanjatkoa. Minä katoan nyt valoon - mutta luota siihen että huomenna olen takaisin. Vaikka pussit vähän punoittaisivatkin yhtiön pikkujoulun jäljiltä.
Maallikkosaarnaaja Maasola