Matkustamopalvelun parantamisesta on tullut lentoyhtiöille entistä tärkeämpi keino myydä koneet täyteen ja parantaa markkinaosuuksia.

Palveluun panostaminen merkitsee monelle yhtiölle toimintatapojen muuttamista. Viime vuosina perinteiset verkostolentoyhtiöt ovat joutuneet vastaamaan kiristyvään halpalentoyhtiöiden hintapaineeseen, ja sen seurauksena yhtiöt ovat karsineet palvelua tai muuttaneet sen lisämaksulliseksi.

Esimerkiksi British Airways on saanut tänä vuonna asiakkailta murskaavaa kritiikkiä sen jälkeen, kun yhtiö pienensi Euroopan reiteillä jalkatilaa lisäämällä koneisiin penkkirivejä ja heikensi samalla palvelua.

Finnair lisää koneisiin matkustamohenkilökuntaa, jotta asiakkaita ehditään palvella paremmin – ja myydä enemmän lisäpalveluita.

– Olemme selvittäneet, mikä on tärkeintä matkustajalle lennolla ja se on henkilökohtainen palvelu, jota hän koneessa saa, sanoo Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramo.

Matkustaja mieltää hyväksi palveluksi ystävällisyyden lisäksi sen, että asiakapalvelu tapahtuu kiireettömästi. Henkilökunnalla on esimerkiksi aikaa keskustella ja tuotteita voi verrata. Tärkeäksi ovat osoittautuneet myös erityislaatuiseksi koetut hetket, jolloin asiakas saa ylimääräistä henkilökohtaista palvelua – vaikkapa hyvän vinkin, mihin kannattaa määränpäässä mennä.

– Lento ostetaan usein kuukausia ennen lähtöpäivää, mutta palveluista, kuten ruoasta päätetään vasta juuri ennen lähtöä ja se tuntuu tulevan eri budjetista, myhäilee Vauramo.

Loppujen lopuksi matkustaja tulee usein maksaneeksi lennosta enemmän, kuin jos hän ostaisi kalliimman lipun, johon sisältyvät kaikki palvelut.

Lisäpalveluiden myynti on entistä tärkeämpi osa lennon tuottoa. Esimerkiksi Finnairilla se on jo neljännes ja osuus kasvaa, kun digitalisaatio mahdollistaa matkojen paremman räätälöinnin.

Business-luokan ruokaa turistiluokassa

Matkustuksen hallintaan kehitettävät uudet palvelut mahdollistavat uusien lisäpalvelujen myymisen ja Finnair on tuomassa business-luokassa tarjottavat ateriat myös turistiluokkaan, jos asiakas on valmis siitä maksamaan.

– Lennon aikana tapahtuvaa tarjoilua, lähinnä aterioita, voidaan personoida. Vanha perinne, jossa istuinpaikka määrää mitä ruokaa tarjoillaan, näiden kahden asian ei tarvitse enää kulkea yhdessä, jatkaa Vauramo.

Matkustuksen hallintaan kehitettävät palvelut mahdollistavat myös business-luokan matkustajalle ruoan valitsemisen ennakkoon. Tällä Finnair pyrkii vähentämään ruokahävikkiä, kun koneeseen ei varmuuden vuoksi enää tarvitse lastata turhia aterioita. Kaikkein kalleinta on ruoan hävittäminen EU:n ulkopuolelta palaavilta lennoilla.

– Säästö on Finnairille yli kymmenen miljoonaa euroa vuodessa, laskee toimitusjohtaja Vauramo.

Parhaimmillaan ruokahävikin hallinnalla Finnair voisi karsia kuluja vuosittain jopa 18 miljoonalla eurolla, mikä vastaisi matkustamohenkilökunnan muutama vuosi sitten tekemää säästösopimusta.

Yhä useampi matkustaa lomamatkalle business-luokassa

Elämyksiä arvostava matkailu yleistyy elintason kasvaessa ja yhä useampi Aasiasta tuleva turisti matkustaa business-luokassa niin työ- kuin vapaa-ajanmatkoilla. Euroopassa lyhyiden kaupunkilomien lisääntyminen on tuonut premium-tason asiakkaat liikemiesluokkaan.

– Me näemme selkeästi kasvavan segmentin, joka haluaa käyttää business-luokkaa lomamatkoilla. Ymmärrän hyvin sen logiikan, jos ollaan lyhyemmällä lomamatkalla, niin sillä on merkitystä missä kunnossa saapuu lomamatkapaikkaan, sanoo toimitusjohtaja Pekka Vauramo.

Myös valmismatkoilla business-luokan paikkojen kysyntä on lisääntynyt kaukolennoilla. Esimerkiksi Aurinkomatkoilla koko talven tarjolla olevista business-paikoista on myyty jo puolet. Eniten paikkoja on tarjolla Thaimaan ja Meksikon reiteillä.

Tulevalla talvikaudella kapasiteetti kasvaa Phuketin ja Krabin reiteillä, joihin Finnair alkaa lentää uusilla Airbus A350 -koneilla.

Saksan Frankfurt valmistautuu toisen maailmansodan aikaisen pommin hallittuun räjäytykseen.

Keskiviikkona löydetty 1,4 tonnin brittiläinen pommi aiotaan räjäyttää sunnuntaina, kertoo Britannian yleisradioyhtiö BBC.

Kaikkiaan 65 000 ihmistä on määrätty jättämään kotinsa. Kyseessä on Saksan suurin rauhan ajan evakuointioperaatio.

Poliisi on ilmoittanut pidättävänsä jokaisen, joka kieltäytyy lähtemästä.

Helikopterit valvovat lämpökameroiden avulla, että alueelle ei jää ketään.

Vaara-alueella vanhainkoteja ja keskuspankki

Lauantaina Frankfurtin kahden sairaalan potilaita siirrettiin muualle pommin tieltä. Viranomaisten mukaan siirrettäviä potilaita oli yli sata. Joukossa oli esimerkiksi keskosvauvoja ja tehohoidossa olevia.

Lisäksi evakuointialueella on muun muassa 20 vanhainkotia, oopperatalo ja Saksan keskuspankki kultavarastoineen.

Poliisin mukaan pommin vaarattomaksi tekeminen vie ainakin 12 tuntia. Se varoittaa, että räjähdys voisi lyödä kokonaisen kadun rakennukset maantasalle.

Saksassa pommia onkin alettu kutsua "korttelinmurskaajaksi", kertoo sanomalehti The Guardian.

Pommeja löytyy kaikkialta

Saksasta löytyy yhä jatkuvasti räjähtämättömiä, toisen maailmansodan aikaisia pommeja.

Elokuussa lastentarha evakuoitiin, kun työntekijä löysi räjähtämättömän pommin hyllyltä. Lapset olivat löytäneet pommin metsästä ja tuoneet sen sisälle.

Toukokuussa Hannoverissa evakuoitiin 50 000 ihmistä hallitun pommiräjäytyksen tieltä.

Viime joulukuussa 50 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa Augsburgissa, kun poliisi päätti tehdä pommin vaarattomaksi joulupäivänä.

Eri arvioiden mukaan liittoutuneet pudottivat Saksaan toisen maailmansodan aikana 1,35 miljoonaa tonnia pommeja.

Sateinen alkusyksy toi Ruokolahdella maaseudun pihapiiriin erikoista ihmeteltävää, kun maaseudulla Rätön talon pihaan ilmestyi viisi poikkeuksellisen isoa sientä.

Sieniä oli ympyrän muodossa kaikkiaan viisi. Ne kasvoivat nurmikolla paikassa, jonka lähellä on havumetsää.

– Oli kyllä mahtava sieni. Itse en ole aiemmin mokomaa nähnyt, kertoo eteläkarjalaisen Ruokolahden Puntalan kylässä asuva Marja Rättö.

Sienen heltan halkaisija on reilut 30 senttimetriä. Tavallisen ruokalautasen halkaisija on 25–26 senttimetriä, joten sienen heltta on reilusti ruokalautasta isompi.

Malikka

Etelä-Karjalan sieniseuran puheenjohtaja Martti Hakala tunnistaa kuvan perusteella Rätön pihassa komeilevaa sientä.

– Se on malikka, ja mitä todennäköisimmin luumalikka, kertoo Hakala.

Hakalan mukaan kyseessä saattaa myös olla isomalikka. Se on samankokoinen kuin luumalikka, mutta sen malto on paksumpaa.

– Luumalikka ei ole syötävä sieni – ei tosin myrkyllinenkään.

Martti Hakalan mukaan luumalikka on Suomessa melko harvinainen. Se kasvaa lehtomaisissa kangasmetsissä.

Kasvaa noidankehässä

Marja Rätön pihassa sienet ovat ympyrän muodossa. Etelä-Karjalan sieniseuran puheenjohtaja Martti Hakalan mukaan kyseessä on noidankehä.

– Siinä on aikoinaan ollut keskellä sieni, jonka rihmasto on aikojen kuluessa kuollut. Se on kuitenkin levittänyt rihmastoaan ympärilleen, ja siitä voimissaan olevasta rihmastosta nousee uusia sieniä, selvittää Hakala.

Hakalan mukaan ympyrä tulee joka vuosi isommaksi.

– Se leviää kuin syöpä, sanoo Martti Hakala.

Hyvä sienisyksy

Martti Hakalan mukaan nyt on tulossa hyvä sienivuosi. Tatit ovat vielä aluillaan, mutta kantarelleja on ollut runsaasti.

Hakala suosittaa tänä syksynä tutustumaan erityisesti sikurirouskuun ja nokirouskuun.

– Sikurirousku on erittäin ihana ja hyvä sieni. Ei muuta kuin suoraan pannulle.

Nokirouskuja on tänä vuonna Hakalan mukaan metsissä paljon. Väriltään se on nimensä mukaan kuin noki. Tosin sienen heltan alaosa on valkoinen.

– Erittäin kaunis sieni, jonka voi myös laittaa sienikorista suoraan pannulle, vinkkaa Etelä-Karjalan sieniseuran puheenjohtaja Martti Hakala.

Rokottaminen on ollut hienokseltaan kasvussa kesästä lähtien Pietarsaaressa. Malmin sairaalan ylilääkäri Marcus Granholm iloitsee rokotevastaisten asenteiden lieventymisestä.

Pietarsaaren seudulla rokotetaan lapsia vähiten koko maassa. Tuhkarokolta, vihurirokolta ja sikotaudilta suojaavan MPR-rokotteen on saanut vuonna 2013 syntyneistä lapsista vain 84 prosenttia. Alkuvuodesta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos piti tuhkarokkoepidemian puhkeamista mahdollisena Pietarsaaren seudulla.

– Riittävään rokotesuojaan vaadittaisiin noin 95 prosentin kattavuus. Vaikka uusia rokotettavia onkin tullut, kattavuuteen on vielä matkaa, Granholm sanoo.

Ylilääkäri toivoo rokotusruuhkaa

Uutiset Euroopassa jylläävästä tuhkarokkoepidemiasta ja Suomen muutamat tautitapaukset ovat Granholmin mukaan selvästi herättäneet vanhemmat ajattelemaan uudella tavalla herkästi tarttuvaa tuhkarokkoa.

Granholm puhuu vasta muutamista uusista rokotetuista. Se on kuitenkin hänen mielestään hyvä alku ja oikea suunta.

– Merkit ovat hyvät. Toivon, että jokainen, joka on ennen kieltäytynyt ja nyt päätynyt rokotuttamaan lapsensa, kertoisi siitä ystäväpiirissään. Kun kuulee, että kaveri rokotutti, miettii ehkä itsekin samaa.

Ylilääkäri Marcus Granholm kertoo, että MPR-rokotetta on runsaasti varastossa ja toivoo rokotusruuhkaa alueen neuvoloihin.

Yli 300 antautuneen Isis-taistelijan ja heidän perheenjäsentensä bussisaattue etsii uutta reittiä Isisin hallitsemalle alueelle Itä-Syyriassa, Syyrian hallitusta tukevat joukot kertovat. Opposition tarkkailijoiden mukaan osa taistelijoista olisi jättänyt saattueen ja päässyt jo perille.

Saattue on ollut jumissa tiistaista lähtien, koska Yhdysvaltojen johtama liittouma on estänyt pommituksilla sen etenemisen. Itse busseihin liittouma ei ole iskenyt, koska taistelijoiden mukana kulkee noin 300 siviiliä.

17 bussin saattue lähti matkaan läntisestä Syyriasta Libanonin vastaiselta rajalta maanantaina, kun Isisin taistelijat olivat antautuneet Syyrian hallitukselle ja sitä tukevalle Hizbollah-järjestölle.

Hallitus lupasi Isis-taistelijoille vapaan pääsyn itäiseen Deir al-Zorin maakuntaan, josta suuri osa on yhä Isisin hallussa. Hallitus on sallinut aiemminkin antautuneiden evakuointeja valtaamiltaan alueilta.

Myös Irak vastustaa siirtoja

Syyrian hallitusta tukeva libanonilainen Hizbollah-järjestö kertoi, että valtaosa saattueesta on nyt jättänyt Syyrian hallituksen alueen. Sen mukaan Yhdysvallat aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä saattueen siviileille.

Yhdysvaltojen liittouman mukaan on kestämätöntä siirtää terroristeja paikasta toiseen. Liittouman mukaan taistelijat vahvistaisivat Isisin rivejä Itä-Syyriassa.

– Liittouma pitää ihmishenkiä arvossa ja on ehdottanut toimia, joilla voitaisiin ehkäistä naisten ja lasten kärsimyksiä, liittouma tiedotti.

Myös Irak vastustaa saattueen etenemistä, sillä bussien määränpää on lähellä Syyrian ja Irakin rajaa.

Terroristijärjestö Isis on menettänyt hallussaan olevia alueita Syyriassa ja Irakissa. Kurdijohtoiset joukot kertoivat perjantaina vallanneensa Syyriassa Raqqan vanhan kaupungin Isisiltä. Irakin joukot taas valtasivat keskiviikkona Tal Afarin kaupungin lähellä Mosulia.

Jokainen meistä tuottaa melkein viisi kiloa typpeä ja puolisen kiloa fosforia vuodessa. Ne vedetään vessanpöntöstä alas. Jätevedet käsitellään vedenpuhdistamolla ja johdetaan vesistöön. Samaan aikaan on herännyt huoli siitä, että lannoituksessa tärkeä fosfori loppuu tällä vuosisadalla.

Lannoitteistaan, kompostoreistaan ja kuivakäymälöistään tunnetun suomalaisyritys Biolanin hallituksen puheenjohtaja Pekka Kariniemi arvioi vuonna 2012, että vesivessa on historiaa kymmenessä vuodessa.

– Olenpa ollut tomeralla päällä, Kariniemi kommentoi arviotaan nyt.

Hän uskoo, että 20 vuoden kuluttua kuivakäymälät ovat huomattavasti yleisempiä kuin nyt.

– Myös vesien puhdistus- ja vesivessavaatimuksia on nostettava, jos haluamme huolehtia jälkeläisistämme ja jättää elinkelpoisen maapallon, hän sanoo.

Kohti vedettömiä käymälöitä ollaan menossa myös kiinteistötekniikkayritys Caverionin yksikönjohtaja Riku Mandelinin mukaan.

– En usko, että vedettömiin järjestelmiin siirrytään nopealla aikataululla, mutta kohti niitä ollaan menossa, hän muotoilee.

Kysyttäessä Mandelinilta ravinteiden talteenotosta hän muuttuu mietteliääksi.

– Kaupunkien kasvaessa on tärkeämpää kerätä jätteet yhteen, kuin että jokaisella perheellä olisi kuivakäymälä, Mandelin vastaa.

Lannoitteesta ei saa kaupallista noin vain

Juha Sipilän (kesk.) hallitus korostaa kiertotalouden merkitystä. Kiertotaloudessa jätettä syntyy mahdollisimman vähän ja monet asiat, jotka nykyisin mielletään jätteeksi, nähdään raaka-aineena.

– Nyt olisi mahdollisuus muuttaa suuntaa. Ei niin, että odotetaan ja muutetaan vasta sitten, kun on aivan pakko, kuvailee käymäläseura Huussin projektiasiantuntija Susanna Pakula.

Yli sata vuotta sitten kaupunkilaisillakin oli kuivakäymälät. Niiden tyhjentäjät veivät jätökset kaupungin ulkopuolelle, jossa ne käytettiin lannoitteina. Lannoitteen avulla kasvanut ravinto kuljetettiin kaupunkiin.

– Se oli ravinnekiertoa. Sitten mentiin väärään suuntaan ihmisen mukavuudenhalun takia. Viisaus on unohtunut, nyt se pitäisi opetella uudestaan, Biolanin Kariniemi kuvailee.

Tämä vaatisi myös, että virtsalla olisi lannoitevalmistestatus eli sitä voitaisiin käyttää kaupallisena lannoitteena. Ongelmallista on esimerkiksi se, että kaupallisen lannoitteen ravinnepitoisuus on tiedettävä: Ihmisvirtsassa se vaihtelee.

Vähävetisiin vessoihin siirtyminen on askel eteenpäin

Suomessa kuivakäymälöitä on jonkin verran vakituisissa asunnoissa, mutta ei kerrostaloissa. Esimerkiksi Ruotsissa kokemuksia on myös kerrostaloista. Biolanin Pekka Kariniemi epäilee kuivakäymälän toimivuutta kerrostalossa Suomessa.

– Kokeilut ovat kalliita, eikä Suomessa helposti hyödynnetä vaihtoehtoratkaisuja, hän sanoo.

Toimivampana vaihtoehtona Kariniemi näkee vähävetiset vessat ja sen, että putkitusjärjestelmät olisivat kaksinkertaisia eli harmaina vesinä tunnetut pesuvedet ja mustaksi vedeksi kutsuttu vessatuotos erotellaan toisistaan.

– Yksi ratkaisu ei ole paras mahdollinen kaikkiin tilanteisiin. Esimerkiksi olemassa olevaa putkistoa voidaan hyödyntää ja ottaa käyttöön vähävetinen vessa, kuvailee myös projektipäällikkö Eeva-Liisa Viskari Tampereen ammattikorkeakoulusta.

Siellä on tutkittu yhteistyössä Huussi ry:n ja Suomen ympäristökeskuksen kanssa muun muassa virtsan soveltuvuutta lannoitteeksi.

Nykymääräyksillä pyritään Suomessa mahdollisimman vähän vettä käyttäviin vessoihin. Esimerkiksi vedettömät pisuaarit ovat yleistyneet. Niissä virtsa päätyy viemäriin painovoiman vetämänä, ei veden viemänä.

– Emme ole toteuttaneet yhtään kohdetta, jossa olisi kuivakäymälät, Riku Mandelin Caverionilta kuvailee.

Tulevaisuuden ammatteja: Ureankerääjä?

Esimerkiksi käymäläseura Huussin mukaan paras tapa olisi päättää uutta asuinaluetta rakennettaessa, että sinne tehdään kuivakäymälät. Suomessa näin ei ole vielä tehty. Käymäläseura Huussin Susanna Pakula arvelee syitä olevan useita.

– Käymälämalleja on paljon, ne käsittelevät tuotokset eri tavalla. Kuivakäymälä ei ole niin helppo asentaa kuin vesivessa, hän listaa.

Ja ennen kaikkea tuotoksille on oltava paikka. Ruotsalaistutkimuksissa on arvioitu, että nelihenkinen perhe tarvitsisi keskimäärin 600 neliömetrin pihan, jos heillä on virtsan erotteleva kuivakäymälä, jonka kautta kerätyt ravinteet hyödynnetään.

– Ilman maata se on haaste, kaupungissa tuotokset on kerättävä jonnekin. Jos virtsa pystyttäisiin keräämään keskitetysti, kuivakäymälöiden suosio nousisi varmasti, Pakula sanoo.

Kuivakäymälästä puhuttaessa ihmisten mielikuvissa on edelleen helposti pihanperän ulkohuussi, jossa viima puhaltaa kylmällä säällä, vaikka sisätilojen kuivakäymälät on todettu toimivuudeltaan vesivessan veroisiksi.

– Käymälästä lähtee leveä putki kellariin, jossa jokaisella huoneistolla on oma jäteastia, jonne jätökset päätyvät, myöhemmin ne kompostoidaan, kuvailee projektipäällikkö Eeva-Liisa Viskari, joka on käynyt tutustumassa ruotsalaisten kuivakäymäläkokeiluihin.

Entisessä juhlasalissa, nykyisessä mediateekissa Lappeenrannan lyseossa on juhlan tuntua, kun entiset matikkakerholaiset kokoontuvat ratkomaan tehtäviä ja näkemään toisiaan.

Eläkkeellä oleva opettaja Raimo "Maxi" Seppänen on valmistautunut kaksi viikkoa reilun tunnin mittaiseen kerhohetkeen.

– Jos jotain teen, niin teen sen kunnolla, sanoo jo eläkkeellä oleva lehtori Raimo Seppänen.

Lappeenrannan Lyseon matikkakerho on legendaarinen sen kokeneiden mielestä. Se järjestettiin viikottain ilta-aikaan. Juuri ilta-ajankohta oli yksi syy kerhon suosioon Raimo Seppäsen mielestä. Jos kerho olisi järjestetty suoraan koulun jälkeen, niin oppilaat olisivat olleet väsyneempiä.

Median kanssa pahoitan mieleni joka aamu. Raimo Seppänen

– Kerhoon tuleminen perustui vapaaehtoisuuteen. Laskettiin tehtäviä ja kahvinkeitin porisi nurkassa, muistelee Raimo Seppänen.

Abit tulivat kerhoon preppaamaan kirjoituksia varten ja lukion alemman luokan oppilaat tulivat treenaamaan kurssikokeisiin ja muuten vain. Seppäsen mukaan paikalla oli niin hikipinkoja kuin myös heitä, joille matematiikka tuotti vaikeuksia.

Matematiikka näkyy ruohonleikkuussa

Raimo Seppänen oli aikanaan itse keskiverto oppilas. Hän kirjoitti matematiikassa ylioppilaskirjoituksissa C:n paperit. Niillä kuitenkin avautuivat ovet yliopistoon matematiikan opintoihin. Työuransa hän teki opettaen pitkää matematiikkaan lukiossa Lappeenrannassa. Kaikkiaan opetusvuosia kertyi 41.

Eläkkeellä olevan opettajan elämässä matematiikka näkyy edelleen muun muassa ruohonleikkuussa. Seppänen nauttii ruohonleikkuusta geometrian, johdonmukaisuuden, symmetrian sekä konkretian vuoksi. Miehen sapen saa puolestaan kiehumaan matemaattisesti epätarkat toimittajat.

– Median kanssa pahoitan mieleni joka aamu. Esimeriksi puolet suurempi tarkoittaa puolitoistakertaista, ei kaksikertaista niin kuin junttikansa sen ymmärtää, tuhahtaa Raimo Seppänen.

Matematiikka on tieteiden kuningatar. Raimo Seppänen

Median epätarkkuus saa miehen innostumaan ja kertomaan, että hänellä on mukana matikkakerholaisille monia esimerkkejä toimittajien epäloogisuuksista. Lyseon mediateekin seinää koristaakin iItalehden lööppi, jossa lukee suurin kirjaimin "viisi kertaa pienempi asunto".

– Miksi sanotaan näin, kun on olemassa oikeakin termi! Keskiverto-sanakin tuntuu olevan nykyään toimittajien muotisana. Keskiverto on eri asia kuin keskiarvo, läksyttää Raimo Seppänen.

Suurin ja kaunein – matematiikka

Mikä sitten matematiikassa kiehtoo 41 vuotta opettajana toiminutta Raimo Seppästä?

– Se on suurin ja kaunein, tieteiden kuningatar. Kaikki oleellinenhan perustuu matematiikkaan!

Seppäsen jäi opettajantyöstä eläkkeelle vuonna 2010. Työt kuitenkin jatkuivat ylioppilaslautakunnassa ylioppilaskirjoitusten tarkistajana ja tehtävien laatijana. Bestselleriäkin Seppänen on ollut tekemässä. Nimittäin mies on yksi Maol-taulukkokirjan tekijöistä.

Nykyään eläkkeellä oleva opettaja pitää Mikkelissä yläkoululaisille matikkakerhoa, josta palkkaa ei heru vaan työ perustuu vapaaehtoisuuteen. Seppänen sanookin nauttivansa työstä siinä määrin, että työ on itsessään palkka.

– Tajusin, että en ole ollut 40 vuoteen peruskoululaisten kanssa samassa luokkahuoneessa. Kyllä siinä eka kerrat meni opetellessa ennen kuin oppilaiden kännyköiden ja muiden kanssa syntyi selvät sävelet, naurahtaa 72-vuotias Raimo Seppänen.

Aidantolppatehtävä tuottaa vaikeuksia aikuisellekin

Lappeenrannan lyseon juhlistaessa 125-vuotista historiaa opinahjon mediateekkiin alkaa valua entisiä matikkakerholaisia, joille Raimo on valmistellut tehtäviä. Niihin kuuluvat ensimmäisten ylioppilaskirjoitusten tehtävät vuodelta 1874 sekä Seppäsen laatimia ylioppilaskirjoitustehtäviä.

Mutta nyt oppikoulun pääsykokeisiin ja niissä olleeseen aidantolppatehtävään vuodelta 1956: "Rakennetaan 100 metriä pitkä aita, johon lyödään 5 metrin välein tolpat. Kuinka monta tolppaa tarvitaan?"

Aikanaan oppikoulun ovet avautuivat tämän tehtävän ratkaisemisella. Vaikka oppikouluaikaan tehtävä esitettiin 11-vuotiaalle lapselle, niin tehtävä voi olla hankala aikuisellekin.

Oikea vastaus on 21.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) on verkkosivuillaan puolentoista vuoden ajan kerännyt tavallisten ihmisten havaintoja nykykielen piirteistä, jotka herättävät kummastusta, hämmästystä ja suuressa osassa tapauksia närkästystä. Tavoitteena yhä jatkuvissa yleiskielen seurantatalkoissa on hankkia aineistoa, jonka avulla tutkijat voivat seurata yleiskielen elämää ja muutosta.

– Media on se, jonka kielenkäyttö on ollut eniten tapetilla. Jonkin verran yhteydenottoja on tullut myös sosiaalisen median keskusteluista ja arkipuheesta, kertoo erityisasiantuntija Riitta Korhonen.

Korhosen mukaan yli puolessa yhteydenotoista on taustalla jonkinasteinen mielen pahoittaminen.

– Kaikilla on yleiskielestä käsitys, jota on muovannut kouluopetus, opitut normit ja ylipäätään itseä ympäröinyt kieli. Kun joku toinen sitten käyttääkin kieltä eri tavalla, se herättää huomiota ja voi tuntua pahalta, Korhonen sanoo.

Korhonen kuitenkin muistuttaa vanhasta totuudesta, jonka mukaan kieli on jatkuvassa muutoksessa.

Esimerkiksi sana juurikaan tuskin pistää kenenkään silmään, vaikka aikanaan sitä kehotettiin välttämään asiatekstissä. Hiukan samalla tavoin nykyään on pannassa juurikin. Kuuluisampi tapaus on alkaa menemään, jolle suomen kielen lautakunta käänsi peukalon ylöspäin vasta muutama vuosi sitten.

Käsitys asiallisesta yleiskielestä ei siis ole kiveen hakattu.

– Tavallaan voi ajatella, että seurantatalkoissa kertyy näytteitä sieltä muutoksen rajamailta, Korhonen sanoo.

Esimerkkejä yleiskielen seurantatalkoista

Kotus: Moni on ihmetellyt suuri-sanan katoamista asiatyylistä. Ison ja suuren merkitykset ovat lähellä toisiaan, mutta vanhastaan niillä on myös eriytynyttä käyttöä. Voi esimerkiksi sanoa, että Helmut Kohl oli suuri valtiomies. Iso valtiomies tarkoittaa eri asiaa. Etenkin nuorison kielenkäytössä iso tarkoittaa kuitenkin yhä useammin myös merkittävää.

Kotus: Juuri-sanaa käytetään tähdentävänä ja vahvistavana (juuri oikea) tai kieltolauseissa lieventävänä sanana (ei juuri kehumista). -kin puolestaan on vakiintunut moniin pikkusanoihin, kuten tietenkin, varsinkin ja ainakin. Tällaisista malleista -kin tarttuu helposti muihin ilmaisuihin: aivankin – ja juurikin.

Juurikin-muotoa tukee sen kielteinen vastine, nykyään neutraalina pidetty juurikaan. Juurikin ei kuitenkaan ole neutraalia asiatyyliä. Sen käyttö tuo tekstiin leikillisen tai arkisen sävyn. Nähtäväksi jää, muuttuuko myös juurikin ajan mittaan neutraaliksi.

Kotus: Uutisotsikoissa ja uutiskielessä muutenkin käytetään paljon sellaisia sanoja ja sanontoja kuin tyrmätä, romahtaa, räjähtää käsiin. On tavallista, että sanojen merkitykset kuluvat käytössä, mutta monille liioittelevat ilmaukset ovat silti liioittelevia. Äärimmäisen kärjistävä kielenkäyttö voi vahvistaa ennakkoluuloja ja on siksi joissakin yhteyksissä jopa vaarallista.

Kotus: Kera-sanaan on kiinnitetty huomiota, ja monet ovat raportoineet esimerkiksi ilmauksista: suussasulavaa piirakkaa kera vaniljakastikkeen; olen ulkoilemassa kera lasten. Ilmaisua on ehkä käytetty ensin leikillisesti esimerkiksi sosiaalisen median päivityksissä, mutta sieltä se on levinnyt myös muunlaiseen käyttöön. Runollisen kuuloinen kera-sana ja poikkeva sanajärjestys tuskin menestyvät kovin laajasti.

Kotus: Vakiintuneessa merkityksessä "lähiaikoina" on tulevaisuuteen viittava ilmaus, vaikka loogisesti ei ole mitään syytä, miksi se ei voisi viitata yhtä hyvin menneeseen lähiaikaan. Samalla tavalla fyysisesti lähellä oleva voi olla yhtä hyvin edessä tai takana. Menneeseen viittava käyttö on viime aikoina yleistynyt, vaikka se toistaiseksi on yleiskielen vastainen.

Kotus: Moni on kiinnittänyt huomiota yhdyssanojen erikoiseen painotukseen. Radio- ja televisiotoimittajien on huomattu painottavan kolmiosaisissa yhdyssanoissa sanan viimeistä osaa. Tällöin yhdyssanan merkitys voi muuttua. Yhdyssanojen painotus ei ole tyyli- vaan ymmärrettävyysasia. Yhdyssanojen painotukseen pitäisi kiinnittää huomiota julkisessa viestinnässä.

Kotus: Odotuksenmukaista olisi käyttää muotoa ne, jotka. Ajatus siitä, että ihmisiin voi viitata vain persoonapronominilla näyttää vaikuttavan niin, että se tai ne-pronominia ei haluta käyttää. He, jotka on yleiskielen suositusten vastainen, mutta yleistyvä muoto.

Kotuksen kommenteissa on käytetty lähteenä yleiskielen seurantatalkoiden verkkosivustoa ja erityisasiantuntija Riitta Korhosen haastattelua.

Historiaa tihkuva Bore-laiva lepää nykyään Aurajoessa merimuseo Forum Marinumin edessä. Ruotsissa 1960 valmistunut höyrylaiva on ehtinyt palvella risteilymatkailijoita Itämerellä, Välimerellä ja Punaisella merellä. Kristina Regina -niminen laiva palasi vuonna 2010 Välimereltä Turkuun ja laiva entisöitiin 1960-luvun asuun.

Nyt laiva palvelee turisteja nostalgiaa tihkuvana hostellina.

Minulla on Bostonissa enää vain pahvilaatikoita varastossa. Douglas Blair

Jonkinlaista nostalgiaa tihkuu myös pitkähiuksinen mies Boren kannella. Pitkä ja jäntevä mies heilauttaa iloisesti kättään ja viittilöi nousemaan kannelle. Legendaarisen W.A.S.P.-yhtyeen kitaristi Douglas Blair toivottaa meidät tervetulleeksi kotiinsa.

Blair tervehtii kyllä suomeksi, mutta vaihtaa heti englantiin. Hän pahoittelee, ettei vieläkään ole oppinut suomea vaikka haluaisi.

– Mutta puhuessani bändikavereille kodistani tarkoitan Borea. Minulla on Bostonissa enää vain pahvilaatikoita varastossa.

Päätyminen Turkuun sattumien summa

Heavy metal -yhtye W.A.S.P. syntyi 35 vuotta sitten Los Angelesissa. Alkuvuosinaan yhtye tunnettiin shokeeraavista lavaesiintymisistään ja brutaaleista sanoituksistaan.

Vuosikymmenten aikana yhtyeen kokoonpano on muuttunut useasti ja alkuperäisjäsenistä on jäljellä enää bändin keulahahmo Blackie Lawless. Douglas Blair soitti yhtyeen riveissä ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten.

Bändin alkuvuosina 1980-luvulla W.A.S.P. kävi Suomessa neljä kertaa. Seuraavaa Suomen-esiintymistä saatiinkin sitten odottaa lähes 20 vuotta. 2000-luvulla W.A.S.P. on ollut Suomessa tuttu näky, sillä esiintymisiä on kertynyt viitisenkymmentä.

Kitaristi Douglas Blairin ja Bore-laivan tiet kohtasivat viitisen vuotta sitten. W.A.S.P. tuli esiintymään Turun Logomoon 2012. Vastassa oli jälleen aiemmilta Turun keikoilta tuttu lavamanageri Mark Bertenyi. Ystävystyneet muusikot keksivät, että Blairin pitäisi vetää rocktyöpaja Turun Rock Academyssa, jossa Bertenyi häärii tuottajana.

Blair muistelee ensimmäisiä opetuskeikkojaan Turussa huvittuneena.

– Rock Academyn kaverit majoittivat minut silloin Börs-hotelliin. Onhan sekin ihan kiva, mutta heti nähtyäni Boren tiesin, että täällä haluan asua.

Hääsviitti kitaristin kotina

Kävelemme pitkin laivahostellin mutkittelevia käytäviä. Käytävän päässä ovat laivan parhaat hytit, sviitit. Blair avaa niistä edustavimman eli hääsviitin oven. Jos Boren hääsviitti ei ole varattuna tuoreelle avioparille, on se Blairin käytössä. Silloin kun laivaan on noussut oikea hääpari, hän tyytyy johonkin viereisistä hyteistä.

Ikkunassa roikkuu unisieppari, telineessä seisoo pari akustista kitaraa ja yöpöydällä on vanhoja valokuvia. Blairin mukaan sviitin suurin etu on ehdottomasti se, että sviitin kaksi sänkyä voi laittaa yhteen.

– Herättyäni katselen ohi lipuvia laivoja ja soitan kitaraa. Joskus menen ulos kannelle ja musisoin laivamatkustajien iloksi.

Blair varttui meri-ilmastossa

Blairin perheessä soi musiikki jo silloin, kun Douglas Lucek syntyi Manchesterin pikkukaupungissa Connecticutissa 1963. Blairin isä soitti pianoa ja hänen jatsista innostunut setänsä klarinettia, saksofonia ja muita puhaltimia.

– Isältäni perin musikaalisuuteni ja äidiltä levottoman luonteeni. Äidiltäni opin kuitenkin tekemään aina kovasti töitä ja tavoittelemaan uusia asioita.

Sekä Blairin isän että äidin vanhemmat olivat siirtolaisia. Äidin vanhempien luona keskustelut käytiin usein espanjaksi. Kunnianhimoinen perhe pyöritti menestyksekästä rakennusfirmaa New Yorkin Bronxissa.

Long Island Sound on saariryhmä Connecticutin ja Manhattanin välissä. Siksi Turun saaristosta tuleekin aina mieleen lapsuuteni kesät. Douglas Blair

Emil-isän intohimona olivat veneet. Blair muistelee elävästi, miten auton peräkoukkuun kiinnitettiin lähes joka viikonloppu seitsenmetrinen vene trailereineen.

– Long Island Sound on saariryhmä Connecticutin ja Manhattanin välissä. Siksi Turun saaristosta tuleekin aina mieleen lapsuuteni kesät.

Myöhemmin Blair muutti Bostonin pohjoispuolelle New Londonin pikkukaupunkiin. Kaupungissa asuu vain noin 12 000 asukasta, mutta se on hyvin vilkas turistikaupunki. Tuhansia turisteja kiehtovat kaupungin historia valaanpyytäjien satamana ja vanhat rakennukset – joita Turussakin on mahdollista ihastella.

– New London on kuin Turku pienoiskoossa. Sielläkin pyöräilin uimarannalle ja katselin laivojen tulevan ja menevän.

Blair jää harvoin vuosikymmeneksi yhteen paikkaan. Yleensä rock-kitaristin elämä menee uusiksi viiden vuoden välein. Bore-laivalla asuminenkin on vain kokeilu, joka jatkuu toistaiseksi.

– Nyt tuntuu hyvältä. Ainahan voin palata Yhdysvaltoihin ja kertoa, että olen opettanut musiikkia Euroopassa viiden vuoden ajan.

Tämä on kuin asuisi hylätyssä kartanossa. Tunnen kaikki laivan salaiset rappukäytävät ja piilotetut pikkuhuoneet. Douglas Blair

Osittain laivakotiin kiintymisestä voi syyttää Blairin isää. Emil Blair kertoi usein haaveilevansa kodista laivassa joen varrella Connecticutissa. Isällä haave jäi toteuttamatta, mutta poika toteutti sen yllättäen Turussa.

– Tämä on kuin asuisi hylätyssä kartanossa. Tunnen kaikki laivan salaiset rappukäytävät ja piilotetut pikkuhuoneet.

Kitaranrakennus intohimona

Myös kiinnostuksen kitaroihin Douglas Blair peri isältään. Emil Blair toi armeijatuliaisinaan pojalleen akustisen Silvertone-kitaran 1970-luvun lopulla. Se oli yksinkertainen ja halpa kitara, joka suorastaan huusi pientä viritystä. Siten kuvioihin tulikin mukaan kitaranrakennus.

– Huonokuntoinen kitara pyöri meillä nurkissa. Jo 11-vuotiaana hioin siitä maalit pois ja maalasin sen kaulaan nimeni. Yhä silloin tällöin katselen sitä huvittuneena, vaikkei sillä enää voikaan soittaa.

Jo nuorena Blair vakuuttui, että juuri kitara on hänen instrumenttinsa. Häntä tosin vaivasi se, ettei hän voinut muokata instrumenttiaan mielin määrin. Blair kadehti rumpaleita, jotka pystyivät lisäämään lautasia ja tomeja rumpusettiinsä.

– Aloin katsella kitaraani ja miettiä, mitä ominaisuuksia voisin siihen lisätä. Intohimo kitaranrakennukseen oli syttynyt.

Blair on erikoistunut niin sanottuihin doubleneck-kitaroihin, joissa on samassa sekä akustinen että sähköinen kitara. Nyt työn alla on kitara, jossa on samassa kaulassa viisi kitarankieltä ja kolme bassonkieltä.

1990-luvulla Blair valmisti kaksikaulaisia kitaroitaan myös myyntiin. Kitaristit pitivät niistä, mutta kitarapajan pyörittäminen osoittautui liian raskaaksi ja aikaa vieväksi.

– Ainoa tuntemani kaksikaulaisilla soittava hevikitaristi on Guns N’ Rosesin Slash. Hänen kitaransa ovat tosin valtavia, minun tekemäni paljon pienempiä ja helpompia soittaa.

Nykyisin Blair rakentaa kitaroitaan Rock Academyn takahuoneessa Auran Panimolla. Hän käy myös opettamassa Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitos IKATA:ssa. Blair kehuu Ikaalisten oppilaitosta yhdeksi parhaista kitaranrakennuskouluista maailmassa.

– Yhdysvalloissa niitä on vain muutamia, eivätkä ne ole samaa tasoa kuin IKATA. Espanjassa ja Italiassa on hyviä kouluja, mutta ne ovat erikoistuneet klassisten kitaroiden rakentamiseen.

Rock Academy pitää Suomessa

Nuoria kitaristeja Douglas Blair opettaa Turun kaupungin pyörittämässä Rock Academyssa. Lisäksi hän käy miksaamassa bändejä keikoilla ja kertoo nuorille, mitä on olla ammattimuusikko.

– Yhdysvalloissa voin antaa yksityistunteja, mutta tällaista organisaatiota ei meillä ole. Voin tehdä samaa mitä W.A.S.P:issakin, mutta pienemmässä mitassa.

Blair nauttii nuorten seurasta. Häntä eivät kiehdo raha tai menestys vaan aito musiikin ilo.

– Monet nuoret muusikot himoitsevat rahaa tai kuuluisuutta. Sitä kuitenkin kestää vain niin kauan kuin itsellä voimat riittävät. Jäljelle voi jäädä vain tyhjä kuori.

Tekisi joskus mieli mennä huvikseen kysymään, oletko oikeasti tuon bändin fani. Poison on niin paljon parempi. Douglas Blair

Blair nauttii siitä, että saa Turussa elää melko rauhallista elämää. Joskus fanit tulevat vaivihkaa juttelemaan tunnistettuaan idolinsa. Silloin tällöin Blair näkee kaupungilla W.A.S.P.-paidan fanin yllä.

– Tekisi joskus mieli mennä huvikseen kysymään, oletko oikeasti tuon bändin fani. Poison on niin paljon parempi, hymähtää Blair ilkikurisesti.

W.A.S.P. lähtee pitkälle kiertueelle

Syyskuun alun W.A.S.P. treenaa Los Angelesissa ja kuun lopussa alkaa yli viidenkymmenen keikan kiertue Euroopassa. Ensimmäiset konsertit ovat Göteborgissa ja Tukholmassa.

Bändi tulee Tukholmasta laivalla aamuvarhaisella Turkuun, josta se jatkaa sisämaahan keikkapaikoilleen. Samaa reittiä on tultu pari kertaa aikaisemminkin.

– Olen huutanut bändikavereille, että ’tuolla on Bore, tuolla minä asun!’ Kaikki muut tietysti nukkuvat vielä silloin.

Nyt Blair istuu Boren hääsviitin siististi pedatulla sängyllä ja vakuuttaa, että tällä kertaa ei nukuta Turun ohi. Bändikavereiden on aika nähdä kitaristin kotilaiva.

Asuminen Borella käy oivana totutteluna kiertueisiin. Hevikitaristi on elänyt keikkaelämää parinkymmenen vuoden ajan ja vaihdos kotioloista tien päälle on aina tuottanut vaikeuksia.

– Muutin kotioloni muistuttamaan kiertue-elämää. Nyt kun bändikaverit valittavat, voin kehuskella jo tottuneeni elämään ahtaasti.

Vaikka kiertueella olo onkin rankkaa, on se myös muusikon elämän suola. Siihen liittyvät parhaimmat muistotkin – jopa ne hieman nolotkin. Kerran Saksassa W.A.S.P:n keikkabussin vessa hajosi, joten bändi pysähtyi tavalliselle bensa-asemalle.

– Kun tulin vessasta, keikkabussia ei ollut missään. Minulla itselläni ei ollut takkia eikä puhelinta, jotta olisin voinut soittaa, nauraa Blair.

Huoli ehti jo kasvaa Blairin mielessä. Miten hän pääsisi takaisin bussiin? Kaikeksi onneksi bussi kuitenkin kurvasi pian takaisin moottoritien reunaa pitkin, eikä bändi jäänyt vaille kitaristia. Blair ei usko, että tempaus olisi ollut vain tahaton sattuma. Jokainen muusikko on kuulemma ainakin kerran jäänyt keikkabussista, myhäilee Blair.

Moskovasta paluu Turkuun

W.A.S.P:in syksyn kiireinen kiertue päättyy Moskovaan marraskuun lopussa. Blairin mukaan kiertueaikataulu on tarkkaan harkittu.

– Venäjästä ei koskaan tiedä. Jokin voi mennä vikaan. Siksi on parempi, ettei kiertue ole kesken.

Moskovasta Blair palaa Suomeen ja Turkuun, juuri ajoissa nähdäkseen Suomen satavuotisitsenäisyyspäivän.

– Käyn joulumarkkinoilla ja nautin Suomen talvesta. Toivottavasti Aurajoki on jäässä, sillä en ole vielä koskaan päässyt kävelemään sen jäällä.

Turussa Douglas Blairin Emil-isän haaveet toteutuvat pala palalta. Silminnähden elämäänsä tyytyväinen poika on yhdistänyt asumisen laivassa ja monipuolisen musiikkityön. Ensimmäinen haaveista on toteutunut, jälkimmäisessä on vielä paljon tehtävää.

Käyn joulumarkkinoilla ja nautin Suomen talvesta. Toivottavasti Aurajoki on jäässä, sillä en ole koskaan vielä päässyt kävelemään sen jäällä. Douglas Blair

Blair hyppää Borelta lainatun Joponsa selkään ja lähtee polkemaan pitkin Aurajokivartta. Hevikitaristi ei polta tupakkaa eikä käytä alkoholia, mutta yhteen nautintoaineeseen hän on koukussa.

Aurajokirannan taidekuppilassa odottaa kupillinen vastajauhetuista pavuista valmistettua kahvia.

Suvi Rautsialan silmät loistavat innostuksesta, kun hän kertoo kotikaupunkinsa uudesta nepalilaisesta ravintolasta. Viime viikonloppuna hän kävi miehensä kanssa siellä kahdesti.

– Minulla on vielä monta kasvisannosta maistamatta!

Innon ymmärtää, sillä Imatran kaltaisessa kaupungissa ei ole ylitarjontaa kasvisruuasta, vegaanilounaasta voi vain haaveilla.

Kaikki alkoi lihattomasta lokakuusta

Vuonna 2013 Rautsiala päätti Madventures-ohjelman Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin innoittamana kokeilla lihatonta lokakuuta. Ennen aloittamista nainen epäröi suoriutumistaan.

– Ajattelin, että selviänköhän ilman lihaa koko tuota aikaa.

Nyt nuo ajatukset naurattavat, mutta siihen aikaan jauheliha oli suuressa roolissa naisen kotikeittiössä. Kuukausi meni helposti, ja heti alkuvuodesta 2014 Rautsiala tarttui kuukauden kestävään vegaanihaasteeseen. Sillä tiellä hän on edelleen.

Kotiveganilla ongelmia lounaan löytämisessä

Nelikymppinen Suvi Rautsiala tituleeraa itseään kuvaavasti kotivegaaniksi. Termi tarkoittaa, että kotona nainen noudattaa täysin vegaanista ruokavaliota. Lounaalla ja muuten ulkona syödessä hän on joutunut tekemään myönnytyksiä.

– Lounaalla tyydyn lakto-ovo-vegetaariseen ruokaan. Tämä tarkoittaa, että sallin maitotuotteet ja kananmunan syömisen. Muuten en voisi syödä missään, kuvailee Rautsiala tilannetta pikkukaupungissa.

Kierrämme Suvin kanssa Imatralla kolme lounaspaikkaa. Ensimmäisessä ei kyseisenä päivänä ole tarjolla kasvisruokaa lainkaan. Toisesta paikasta löytyy listalta yllättäen vegaaninen papupyörykkä, mikä ilahduttaa suuresti kotivegaania. Jatkamme kierrosta.

Makumaailma laajeni

Jauhelihaa ja makaronia. Näin imatralaisnainen kuvailee perusruokaansa vielä sekasyöjänä. Vegaanisen ruuan suosiminen on kuitenkin tuonut lautaselle aivan uusia makuja.

– Mausteiden käyttö on tärkeää. Siitä koulujen mauttomasta kasvispihvistä on monella ikävä muisto. Nykyään kasvisruoka on maukasta. Kunpa ihmiset uskaltaisivat antaa sille mahdollisuuden.

Rautsiala asuu yhdessä miehensä kanssa. Mies syö myös nykyään paljon vegaanista ruokaa, mutta on lihansyöjä.

– Yhteisen lounaspaikan etsiminen on toisinaan tämän kokoisessa kaupungissa hankalaa.

Vaikea asiakas

Päädymme lounaalle Rautsialan suosikkiin, uuteen etniseen ravintolaan. Lounaslistalta löytyy heti mieluinen kasvisvaihtoehto.

Koetko joskus olevasi vaikea asiakas?

– Aina! Tuntuu, että monissa tilanteissa täytyy kuin anteeksipyydellen kysyä, että olisikohan minulle jotakin syötävää. Usein on helpompi, etten syö mitään.

Pian tarjoilija tuo kotivegaanille mausteista tuoksuvan annoksen. Rautsiala huokaa ihastuksesta. Lautasella on riisiä, tomaattista kikhernekastiketta ja jugurttikastiketta.

– Juuri näin, osoittaa Suvi lautastaan. Myös kasvissyöjä tarvitsee proteiininsa, ja tässä on kaikki.

Kun Eila Hiltunen voitti Sibelius-monumentin suunnittelukilpailun vuonna 1962, kansa raivostui. Säveltäjä oli saamassa muistomerkin, jota ei parhaalla tahdolla voinut kutsua näköiseksi. Hiltusen ehdotus koostui kuudestasadasta teräsputkesta ja se oli monen makuun aivan liian pelkistetty ja abstrakti.

– Ihmiset olisivat halunneet saada sellaisen eduskuntatalon edessä seisovan patsaan, jossa joku ukko pönöttää nuottivihko kädessään. He eivät ymmärtäneet, että muistomerkki voi olla modernia taidetta, jotakin, joka puhuttelee ihmisiä toisella tavalla, sanoo taiteilijan tytär Piia Virtanen.

Hiltusen visiota vastustettiin voimakkaasti. Ihmiset kirjoittivat kilpailulautakunnan puheenjohtajalle ja vaativat tätä perumaan hankkeen. Kirjeet olivat karua luettavaa:

– “Suomen kansa ei halua Hiltusen monstrumia, hökötystä, jonka joku humalahakuinen valokuvaajan vaimo on päässään keksinyt”. “Se on mielipuolen työtä”, kuvanveistäjän poika Markku Pietinen kuvailee viestien sisältöä.

Hävyttömiä kirjeitä ja häväistyspostia tuli myös kotiin. Joukossa oli muun muassa ulostetta. Kuvanveistäjää yritettiin säästää pahimmalta, ja postia sensuroitiin.

– Ei ollut somea, mutta kyllä silloinkin osattiin ihmisiä kiusata. Tehtiin ikäviä temppuja ja puhuttiin rumasti, tytär Piia Virtanen sanoo.

Hiltunen kuitenkin uskoi itseensä ja piti päänsä. Hän oli jo lapsena nähnyt unen, joka ei jättänyt rauhaan.

– Kedolle oli laskeutunut kimmeltävä, rosoinen avaruusesine, joka soi ja viestitti jotakin ruotsiksi. Sibelius-monumenttikilpailussa äiti tiesi, mitä tahtoi ja ryhtyi hitsaamaan luonnosta teräsputkista, Markku Pietinen kertoo.

Kansan lepyttämiseksi vaadittiin kasvokuva

Hiltusen tytär muistelee, että äiti keskittyi täydellisesti työhönsä. Perheestä ja arjesta huolehtiminen jäi valokuvaajaisälle, jota auttoi kotiapulainen.

– Äiti oli vahva, hän oli päättäväinen, hyvin itsekeskeinen, mutta hän tiesi, mitä hän elämältään halusi. Taide oli hänelle numero yksi, perhe ja muu elämä tulivat kaukana jäljessä, Virtanen sanoo.

Iltaisin kotiin tuli uupunut, metalli- ja hitsauskaasuilta tuoksuva äiti, joka meni ensimmäiseksi suoraan kylpyyn, jotta pääsisi irti työpajan huolista ja hajuista.

– Se oli valtavan intensiivistä aikaa, eikä äiti ollut läsnä henkisestikään. Hänellä oli mielessä vain seuraava työstettävä kohta tai jonkin eteen tulleen ongelman ratkaiseminen, Virtanen sanoo.

Yhdessä suhteessa Hiltunen joutui taipumaan. Monumenttiin vaadittiin esittävä osa. Sellainen oli Sibeliuksen kasvoreliefi.

– Ei ollut vaihtoehtoja. Se oli muotoiltu jälkimmäisen kilpailun ehdoissa. Kansan lepyttämiseksi vaadittiin ihan oikea kasvokuva. Se oli äidilleni koko projektin helpoin mutta vastentahtoisin osa, Markku Pietinen sanoo.

Hitsaaja päätti olla provosoitumatta

Hiltunen ei tehnyt monumenttia yksin. Hänellä oli apunaan vain 21-vuotias hitsaaja Emil Kukkonen. Kaksikon työnjako oli selvä. Kukkonen teki rakenteen ja Hiltunen hitsasi monumentin pintakuviota.

Hiltunen oli taiteilijan lasten mukaan impulsiivinen ja temperamenttinen ihminen. Kukkonen oli kuitenkin päättänyt olla provosoitumatta.

– Otimme kaksi kertaa hieman yhteen. Hän välillä innostui antamaan ohjeita. Minä kuuntelin ja tein kuitenkin oman pääni mukaan, Kukkonen sanoo nyt.

Sinunkaupat kaksikko teki vasta paljon myöhemmin 1980-luvulla.

– Minä olin aina herra Kukkonen. Hän jopa rökitti AGA:n kaasunkuljettajat, jotka, totta kai, sinuttelivat minua. Eila nosti metelin, että hän on herra Kukkonen!

Hiltunen luotti nuoreen hitsaajaansa. Ja nuori hitsaaja näki jo varhain mitä oli tulossa.

– Tajusin heti, että tämä on jotain uutta ja hyvää. Omat silmäthän sen kertoivat. Odotin, että siitä tulee aivan fantastinen.

Herra Kukkonen vaikeni 50 vuotta

Herra Kukkonen ei ole puhunut medialle muistomerkin teosta 50 vuoteen. Kun monumentti oli valmis, Kukkosta oli haastateltu Kotiposti-lehteen. Hitsaaja oli siinä käsityksessä, että toimittajan oli lähettänyt Hiltunen itse. Kun juttu sitten ilmestyi, kului kolme päivää, ja Kukkonen sai postikortin Hiltuselta.

– Siinä Eila kertoi, että hän haluaa, että suhtaudun hienotunteisesti kuten tähänkin saakka, enkä anna haastatteluja lehtiin. Minäpä päätin, että en anna. Olen vaiennut 50 vuotta, Kukkonen sanoo.

Kotipostin haastattelussakaan vaatimaton Kukkonen ei korostanut omaa osuuttaan, pikemminkin päinvastoin.

– Äidillä oli sellainen ominaisuus, että hän halusi seistä keskimmäisellä pallilla yksin ilman, että siinä on mitään kakkosta tai kolmosta vieressä. Kukkonen on työnsankari, joka on korkea aika huomioida, taiteilijan poika Markku Pietinen selittää.

Rouva Otso Pietinen sai kutsun vihkiäisiin

Sibelius-monumentin vihkiäisiä vietettiin 7. syyskuuta 1967. Paikalla olivat myös presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen. Samoin Sibeliuksen tyttäret.

Taiteilija oli tietysti saanut kutsun. Se oli osoitettu Hiltusen aviomiehen mukaan rouva Otso Pietiselle, ei kuvanveistäjä Eila Hiltuselle. Se oli ajan tapa. Elettiin 1960-lukua, ja nainen kuvanveistäjänä oli vähintäänkin poikkeuksellinen asia.

Tilaisuus oli taiteilijalle liikuttava.

– Äidillä oli isän iso nenäliina. Se oli ihan rutussa hänen käsissään. Hän pyyhki kyyneleitä ja itkeä vollotti koko ajan. Hän oli synnyttänyt lapsen, jonka hän joutui antamaan pois. Luopumisen tuska oli valtava, Piia Virtanen muistelee.

Vihkiäisten jälkeen Hiltunen piti kotonaan iltatilaisuuden. Myös hitsaaja Emil Kukkonen oli kutsuttu paikalle.

– Ajoimme monumentin ohi. Satoi vettä. Valonheittäjät oli suunnattu muistomerkkiä kohti. Silloin tunsin, että nyt tuli palkka! Se oli niin mahtava kokemus. Tuli mieleen, että kuka sen on rakentanut, Kukkonen muistelee.

Urkupillit ovat kiusallinen asia

Hiltusen pojan mukaan taiteilija halusi havainnollistaa monumentilla sinfonisen moniäänistä musiikkia. Teoksessa voi nähdä myös Suomen luontoa, koivumetsää ja rantaruovikkoa 1960-luvun muotokieleen puettuna.

– Se, että ratkaisu muistuttaa joidenkin mielestä urkupillejä, oli suorastaan kiusallinen asia, koska Sibelius ei säveltänyt urkumusiikkia kuin vasta vanhoilla päivillään, Markku Pietinen sanoo.

Hiltusella oli vahva suhde Sibeliuksen musiikkiin. Piia Virtanen kertoo, että kun veistäjä muovaili säveltäjän kasvokuvaa, Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia kaikui kotona aamusta iltaan. Se nostatti tunnelmaa.

Hiltunen kävi kääntämässä levyä plastoliinin tahraamin sormin. LP-levy oli lopulta niin tahmainen, ettei sitä voinut enää soittaa.

– Monumentin jälkeen äiti ei enää kuunnellut ensimmäistä sinfoniaa. Musiikki toi hänelle mieleen tunteita ja muistikuvia, negatiivisia asioita, joita hän ei enää halunnut kokea. Se oli sen verran kipeää, Piia Virtanen arvelee.

"Pelkät pillit olisivat riittäneet"

Nykyisin Sibelius-monumentti on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä ja vetää vuosittain noin puoli miljoonaa kävijää. Saksalaisen Uta Kleinin paikalle toi rakkaus musiikkiin.

– Minusta on hieno idea, että sointi esitetään urkupillien muodossa ja että jokainen pilli tuottaa erilaisen äänen erilaisten pintamuotojen vuoksi. Olen lukenut, että ensin oli vain pillejä. Sitten oli jokin riita, ja Sibeliuksen pää tehtiin myöhemmin. Mielestäni pelkät pillit olisivat riittäneet.

Brittiläisen Peter Causey-Freemanin houkutteli paikalle kollega, joka näki monumentin ensimmäisen kerran jo 48 vuotta sitten.

– En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Se näyttää aivan joukolta puita yhdessä, mutta en tiedä, oliko se taiteilijan tarkoitus. Sibeliuksesta en valitettavasti tiedä mitään, Causey-Freeman sanoo.

Kanadalainen Tiit Romet näkee teoksessa urkupillejä, puita ja musiikkia, joka ilmentää suomalaista maisemaa.

– Käsittääkseni taiteilija oli nuori ja nainen. Kun teosta ehdotettiin, se aiheutti polemiikkia. Hienoa Suomelle, että se on nyt tässä.

Sibelius-monumentti 50 vuotta -valokuvanäyttely Helsingin Musiikkitalolla 7.9. alkaen.

Pesäpipon kaksikko on viimeinen tänä kesänä Heinolassa hoidetuista linnunpoikasista. Toinen tuotiin Mäntyharjulta ja toinen Mikkelistä, molemmat löytyivät orpoina pesistä.

Nyt ne on ruokittu jauhelihalla vahvoiksi nuoriksi linnuiksi ja lentoharjoitukset ovat sujuneet hyvin.

Heinolan Lintutarhan isäntä Olli Vuori pyysi Facebookissa heinäkuun puolivälissä pipoja pesiksi tarhalle hoitoon tuoduille linnunpoikasille. Lintutarhan ystävät vastasivat huutoon ja useita pipoja ilmestyi tarhalle heti seuraavana päivänä.

Niitä on tullut eri puolilta Suomea myös postin välityksellä. Nyt virkattuja pesiä on jo kaiken kokoisia ja värisiä.

Pienille linnunpoikasilla on pikkiriikkisiä kuppeja ja vähän isommille pesueille miehen pipon kokoisia majapaikkoja. Olli Vuoren mukaan poikaset viihtyvät pesäpipoissa, koska niillä on siellä turvallista ja lämmintä. Isossa tarhassa poikue eksyisi herkästi toisistaan ja pikkulinnut tuntisivat olonsa turvattomiksi.

Poikaset ovat pipossa kuin herran kukkarossa. Olli Vuori

– Linnut ovat sosiaalisia ja hakevat turvaa toisistaan, etenkin pienenä. Poikaset ovat pipossa kuin herran kukkarossa, sanoo Vuori.

Pipot ovat myös lintujen ruokinnan kannalta helppoja. Koko paketin voi näppärästi siirtää paikasta toiseen. Osa Lintutarhan työntekijöistä on vienyt tiheästi ruokaa tarvitsevia poikasia jopa yöksi kotiinsa pesäpipossa.

Kun poikaset kasvavat sen verran, että ne tulevat orsille, pipon voi ripustaa kiinni orteen. Lentämistä harjoittelevat linnut pääsevät kätevästi piposta orrella, jossa niitä on helppoa ruokkia.

– Sitten pinseteillä kita auki ja ruokaa sisään. Silloinkin poikaset menevät yöksi mielellään pipoon nukkumaan.

Tuunaten piposta saadaan sopiva eläinlääkärireissulle

Osa käsityöharrastajista on paneutunut asiaan ja kehitellyt monikäyttöisiä pipoja, joita voi pesinnän lisäksi hyödyntää esimerkiksi eläinlääkärireissulla.

Jos lintua pelottaa eläinlääkärissä, pipo voidaan vetää linnun päähän. Olli Vuori

– Eräässä pipossa on mukana kiristysremmit. Jos lintua pelottaa eläinlääkärissä, pipo voidaan vetää linnun päähän ja nauhat pistetään kaulan ympäriltä kiinni. Tällöin lintu rauhoittuu. Olemme saaneet hienoja ja todella toimivia tuotteita!

Vuori esitti käsityöläisille toiveen, että pipoissa ei käytettäisi angoralankoja tai mitään muutakaan sellaista, mihin lintu voi jäädä jaloistaan kiinni tai hirttäytyä.

– Nämä asiat on huomioitu tosi hyvin. Kaikki vastaanottamamme pipot ovat tulleet tärkeään käyttöön.

Tervapääskyjen lisäksi pesäpipoissa on asustanut tänä kesänä haarapääskyjä, räystäspääskyjä, västäräkkejä, talitiaisia, harmaasieppo ja ainakin yksi kirjosiepon pesue. Isoimmat myssymajoituksessa olleet poikueet ovat olleet viisihenkinen haarapääskyn ja kuusihenkinen västäräkin pesue.

Pipoihin laitetaan poikasten alle talouspaperia tai jokin muu suojus, joka vaihdetaan noin tunnin välein, eli käytännössä aina kun poikaset ruokitaan.

Jotkut pipojen tekijät ovat leikanneet vauvanvaipoista tehtyjä suojuksia. Olli Vuori

– Jotkut pipojen tekijät ovat leikanneet vauvanvaipoista tehtyjä suojuksia, kiittää Vuori.

Linnut ulostavat ahkerasti ja suojuksista huolimatta pesiä täytyy pestä melko usein. Sen vuoksi onkin hyvä, että varasto on suuri. Olli Vuori odottaakin lisää pipoja nyt syksyllä, kun käsityökerhot alkavat jälleen kokoontua.

Piposta maailmalle

Lintujen pesinnät ovat olleet myöhässä tänä kesänä. Olli Vuoren mukaan esimerkiksi tervapääskyn poikasia tuotiin lintutarhalle hoitoon vähemmän kuin tavallisesti, koska aikuisia lintuja tuli Suomeen kylmän alkukesän takia vähän. Osa saapuneista linnuista lähti sateen ja kylmien pohjoistuulten vuoksi pois kesken kesän.

Pesiin jäi orpoja poikasia, jotka kuolivat sinne, koska ainoastaan pieni osa poikueista löydettiin.

Hoitoon otettuja linnunpoikasia käydään lennättämässä heti, kun niiden kunto sen sallii. Ennen vapautusta lintuja lennätetään suunnilleen joka toinen päivä, jotta niiden siipilihakset vahvistuvat.

Tervapääsky voi viettää koko talven meren päällä, missä ei ole maata lähimaillakaan. Olli Vuori

– Tervapääsky on täysin ilmaan sopeutunut lintu. Nykyteknologia on paljastanut, että tervapääsky voi viettää koko talven meren päällä, missä ei ole maata lähimaillakaan. Ne ovat mystisiä lintuja. Lentomestareita, sanoo Olli Vuori kahdesta oranssissa pipossa torkkuvasta linnunpoikasesta.

Tervapääskykaksikko vapautettiin heti seuraavana päivänä. Olli Vuori kertoo, että ne lähtivät reippaasti lentoon pilvisessä säässä. Jos kaikki menee hyvin, ne karistavat Suomen koleuden heti siipisulistaan ja lennähtävät talveksi ulkomaille. Oranssi pipo viikataan pesun jälkeen hyllylle odottamaan ensi kesän poikasia.

Rouva Ellen Svinhufvud rakasti puutarhassaan värikylläisyyttä. Hän kasvatti kukkapenkeissään monenvärisiä ruusuja ja elävöitti yrttitarhaansa erivärisillä kehäkukilla. Daalioissa värit vaihtelivat vaaleanpunaisesta ja oranssista valkoiseen.

Tyypillistä Ellenin hoitamille istutuksille oli myös se, että samassa kukkapenkissä kasvoi sekaisin sekä pensaita että perennoja eli monivuotisia kukkia. Alimmaisena, lähellä maanpintaa saatettiin kasvattaa mansikkaa.

– Entisaikaan oli juuri tapana, että kukkapenkit olivat hyvin runsaita, sanoo Ellen Svinhufvudin pihanhoitoon tutustunut puutarhuri Merja Kiianen.

Presidenttiparin pitkäaikaisin koti

Presidentti P. E. Svinhufvudin ja puoliso Ellenin pitkäaikaisimmassa kodissa Luumäen Kotkaniemessä on tehty yli vuoden kestänyt perusteellinen remontti. Urakoitsija luovuttaa päärakennuksen sitä hallinnoivalle Kotkaniemi-säätiölle aikataulun mukaisesti syyskuun lopussa.

Jos on vuonna 1898 rakennettu päärakennus kokenut komean muodonmuutoksen, niin huomiota herättävä on myös päätaloa ympäröivän puutarhan uudistuminen. Pahoin pusikoitunut piha ja muun muassa lupiinien valloittama entinen keittiöpuutarha on raivattu ja entisöity perinteiseen, Ellenin aikaiseen asuunsa.

– Tarkkana puutarhanhoitajana tunnettu Ellen olisi varmaan pyörtynyt, jos olisi nähnyt sen lupiinipellon, nauraa Kotkaniemi-säätiön puheenjohtaja Hilkka Suoanttila

Perinteiset kasvilajit

Puutarhuri Merja Kiiasen esimies, Stonemason Oy:n toimitusjohtaja Tuija Poutanen kuvailee, että Kotkaniemi-säätiön antama toimeksianto ryhtyä entisäimään taloa ympäröiviä piha-alueita on ollut mielenkiintoinen.

– On harvinaista, että puutarhan rakentamisessa mennään perinne edellä. Kaupunkien puistoissa esimerkiksi suositaan usein suuria, vain muutamaa lajia kasvavia istutuksia, sanoo Poutanen.

– Täällä Kotkaniemessä olemme yrittäneet säilyttää kaiken sen vanhan, mitä puutarhasta vielä on löytynyt. Ja toisaalta uusissa istutuksissa on käytetty sellaisia kasveja ja lajeja, joita on tiedetty täällä kasvaneen, Poutanen kertoo.

Harvinainen ruutumallinen keittiötarha

Keittiöpuutarha päärakennuksen länsipuolella, Kivijärveen laskevassa rinteessä on muodoltaan erikoinen. Hyötyviljelysten alue oli jaettu tarkasti neliön muotoisiin ruutuihin, joiden väleissä kasvoi nurmea. Sama malli toistuu tänä vuonna uudelleen rakennetussa hyötypuutarhassa.

– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tuollaista ruudukkoa, sanoo Tuija Poutanen.

– On viitteitä siitä, että Ellen Svinhufvud viljeli osan hyötykasveistaan samantyylisissä kasvulavoissa, jotka nykyään ovat jälleen hyvin suosittuja, Poutanen kertoo.

Puutarhaan pääsee tutustumaan ensi keväänä

Mitä rouva Svinhufvud sitten pihassaan kasvatti? Puutarhan loiston päivistä on tehty selvityksiä, joiden perusteella lajikirjo tunnetaan melko tarkasti. Tutkija Tiina Kolarin Kotkaniemen kasvillisuus- ja kulttuurimaisemaselvityksessä on laskettu, että 1930-luvulla erilaisia hedelmäpuita oli jopa 52 ja marjapensaita 40.

Ellen olisi varmaan pyörtynyt, jos olisi nähnyt sen lupiinipellon. Hilkka Suoanttila

Keittiöpuutarhassa kasvatetaan nytkin raparperia, herukoita ja perinteisiä yrttejä kuten tilliä ja persiljaa. Ensi kesä on entisöidyn puutarhan ensimmäinen näytön paikka, sillä monet kesäkukista ja yrteistä tuodaan paikalle vasta keväällä. Silloin Kotkaniemessä toimiva museo, kahvila ja laaja puutarha ovat avoinna vierailijoille.

Yhden naisen työmaa

Jälkipolvet tuntevat Ellen Svinhufvudin taitavana talousihmisenä. Hänen vahakantisiin vihkoihinsa on tallentunut useita herkullisia reseptejä, joita Kotkaniemi-säätiön puheenjohtaja Hilkka Suoanttila toivoo mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävän tilalle keväällä avattavassa kahvilassa.

– Ellen osasi esimerkiksi valmistaa hyvää voita, jossa hän käytti tilan lehmien maitoa, Suoanttila kertoo.

Varsinaisesti isojen eläinten hoidosta oli vastuussa karjanhoitaja mutta emäntä itse huolehti pihapiirin pienemmistä eläimistä kuten kanoista, kaneista ja lampaista.

– Jossain vaiheessa, Ellen kasvatti kettujakin turkiksia varten, Suoanttila tietää.

Ehkä hämmästyttävintä Ellen Svinhufvudin puutarhanhoidossa on se seikka, että hän selviytyi monimuotoisen pihansa töistä enimmäkseen yksin, sillä kokoaikaista puutarhuria ei Kotkaniemeen palkattu. Pitkäaikainen tilanhoitaja Reetu Virtanen vastasi enimmäkseen tilan laajojen peltojen viljelystä.

– Svinhufvudien lapset tietenkin kotilomille tullessaan joutuivat heti töihin kitkemään ja korjaamaan satoa, Suoanttila sanoo.

Neuvokas emäntä keksi keinon tienata

Taloudellisesti tiukinta aikaa Kotkaniemessä elettiin, kun isäntä P. E. Svinhufvud joutui 1914 karkotetuksi Siperiaan. Ukko-Pekan yli kahden vuoden vankeuden aikana Ellen teki kolme matkaa miehensä luokse Siperiaan. Muun ajan hän oli Kotkaniemessä ja yritti epätoivoisesti keksiä keinoja, joilla korvata tuomarina työskennelleen puolisonsa menetetyt tulot.

– Perhe oli ostanut tilan vasta muutamaa vuotta aikaisemmin velaksi, lapset kävivät koulua ja rahaa oli vain jotenkin tienattava, Hilkka Suoanttila kuvailee.

Varoitteluista huolimatta Ellen Svinhufvud päätti avata Kotkaniemeen täysihoitolan, jonne hän onnistui houkuttelemaan varakkaita pietarilaisia asiakkaita poiketessaan kaupungissa omilla Siperian-matkoillaan.

– Pietarilaisten oli helppo tulla Kotkaniemeen. Toisin kuin nykyään, junat pysähtyivät silloin Luumäellä, Suoanttila toteaa.

Täysihoitolan pyörittäminen onnistui ja sen avulla Ellen pystyi säilyttämään Kotkaniemen perheellä. Entisöidyssä puutarhassa kävellessään on helppo kuvitella, miten pietarilaisvieraat sata vuotta sitten ovat nauttineet järvimaisemasta, kukkaloistosta ja puhtaasta ilmasta.

– Kovalla työllä karkotusajastakin Kotkaniemessä selvittiin, Suoanttila jatkaa vielä.

Athens, Georgia, elokuu 1996. Nigerian maajoukkue on pinteessä: Argentiina johtaa jalkapallon olympiafinaalia 2-1 ja peliaikaa on jäljellä noin 15 minuuttia.

Celestine Babayero heittää sivurajaheiton Argentiinan maalille, josta härkämäinen nigerialaishyökkääjä pelinumerolla 14 painaa tasoitusmaalin Argentiinan maalivahdin taakse. Muutaman minuutin kuluttua Emanuel Amunike tekee Nigerian 3-2 voittomaalin.

Koko Nigeria juhlii sankareitaan ja yksi juhlituimmista hahmoista on tasoitusmaalin iskenyt, numerolla 14 pelannut, Daniel Amokachi.

Oulu, Pohjois-Pohjanmaa, elokuu 2017. Heinäpään kentällä tuulee navakasti. Kuuntelen kuinka Amokachi läksyttää hieman myöhässä harjoituksiin tulleen intialaisen jalkapalloryhmän pomoa.

– Kello yhdeksän on kello yhdeksän. Jalkapallossa taimaus on kaikki kaikessa.

Meneillään ovat jalkapallon Kakkosessa pelaavan JS Herculesin treenit. Amokachi vetää pienen ryhmän keskellä sen treeniä tiukasti. Hän ei selvästikään pidä pelailusta.

Härkä pilttuuseen

Jalkapalloa seuraava maailma muistaa Daniel Amokachin, The Bullin, voimakkaasta pelityylistä ja aavistuksen omapäisistä, härkämäisistä, otteista.

Mies takoi Evertonin riveissä Tottenhamin verkkoon kaksi maalia, kun seura raivasi tiensä FA Cupin finaaliin 1995. Ennen maaleja vaihdossa ollut Amokachi vaihtoi käytännössä itse itsensä kentälle valmentajan toiveiden vastaisesti. Everton voitti finaalissa Manchester Unitedin ja juhli arvostettua cup-mestaruutta.

Amokachin polvivaivojen täyttämä peliura päättyi käytännössä jo vuosituhannen alkupuolella. Valmentajan ura alkoi kymmenisen vuotta sitten Nigerian liigan Nasarawa Unitedissa.

– Jalkapallo on kaunis peli, minun elämäni. En voi elää ilman sitä. Kun lopetin pelaamisen, aloin tehdä muuta jalkapalloon liittyvää, kuten valmentamista ja tv-kommentaattorin hommia. Se pitää minut liikkeessä.

Mies on päässyt keräämään valmennuskokemusta muun muassa Nigerian maajoukkuetta valmentaneelta Stephen Keshilta, joka kuoli viime vuonna.

– Hän oli suuri mies ja vaikutti paljon jalkapalloon Nigeriassa. Hän on yksi ensimmäisistä nigerialaisista ammattilaisista joka pelasi Euroopassa ja aukoi ovia muille. Ihmisenä, isänä aviomiehenä ja valmentajana hän oli esimerkillisen hyvä.

Tähtäimessa maajoukkueen päävalmentajan pesti

Amokachin suuri unelma on päästä jonakin päivänä Keshin jalanjäljissä Nigerian maajoukkueen Super Eaglesin päävalmentajaksi. Häntä kiinnostaa myös entisen seurajoukkueensa Evertonin valmentajan pesti.

Tunnettu ja arvostettu nigerialainen urheilutoimittaja, Daily Independent Newspapers -lehden varapäätoimittaja, Nnamdi Okosieme arvioi, että Amokachi on enemmän kuin pätevä valmentamaan entistä joukkuettaan Evertonia.

Jalkapallo on paitsi kaunis peli, minun elämäni. David Amokachi

– Myös Nigerian maajoukkueen Super Eaglesien päävalmentajan tehtävään Amokachi pystyy oikein hyvin, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Pitkään aikaan ne eivät ole sellaiset olleet. Nigerian maajoukkueen valmentaminen on äärimmäisen haastava tehtävä jopa kaikkein kokeneimmille ja parhaimmille valmentajille.

Sää ei ole Suomessa ystävällinen

Mutta nyt jalkapallolegenda häärää oululaisen alasarjaseuran urheilujohtajana.

– Mitään ei tapahtunut, minusta vain tuli vanha. Parikymppisenä sitä haluaa ajaa nopeilla autoilla. Mutta kun on 44-vuotias, on vaimo ja kolme lasta, niin se ei enää ole tärkeää. Sen vain jättää nuoremmille.

Hän sai mahdollisuuden valmentaa Euroopassa ja tarttui siihen. Afrikkalainen jalkapallovalmentaja on Euroopassa melkein yhtä harvinainen näky kuin suomalainen jalkapallovalmentaja muualla Euroopassa kuin Suomessa.

– Tulin tänne ammattimaisen jalkapallomaailman huipulta, mutta tärkeintä on, että nautin tästä ja viihdyn täällä.

Miestä viehättää Oulussa ihmisten vaatimattomuus ja kaupungin rauhallisuus.

Miljoonia aikanaan jalkapallosta netonnut Amokachi on sijoittanut ansaitsemansa rahat eri tavoin, eikä ole mikään tyhjätasku edelleenkään.

Kotejakin on nykyisellään Oulun Pyykösjärven rivitaloasunnon lisäksi ainakin synnyinkaupunki Kadunassa ja Nigerian pääkaupungissa Abujassa, jossa asuminen on kallista ihan millä tahansa mittapuulla.

Perhe viihtyy Oulussa

Amokachi kehuu ja ihailee vaimoaan, tunisialaissyntyistä Nadia Amokachia, jonka kanssa hänellä on kolme lasta. Nadia muutti Ouluun Amokachien Kadunan kodista tänä vuonna.

– Vaimoni on supermalli ja kauneinta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

He kohtasivat ensimmäisen kerran Pariisissa mallinäytöksessä. Seuraavan kerran he tapasivat Tunisiassa 1994. Daniel meni hotellin baariin hakemaan vesipulloa, ja Nadia oli siellä. Amokachin joukkue voitti Afrikan cupin ja Amokachi Nadian.

Mies kertoo, että asettumista Ouluun on helpottanut se, että myös vaimo viihtyy kaupungissa hyvin.

– Jos lupa-asiat saadaan kuntoon, jäämme tänne pidemmäksi aikaa. Uskon, että minulla paljon annettavaa Suomen jalkapallolle. Asuntokin on sisustettu sillä mielellä, että täällä ollaan nyt pidempään.

– Tärkeintä on olla ympäristössä, mikä tuntuu kodilta. Jos perheesi viihtyy, sinäkin viihdyt. Perhe on maailman tärkein asia, sanoo Amokachi.

Hänen viime kauden Besiktasissa Istanbulissa pelanneet kaksospoikansa ovat hekin viettäneet aikaa muun perheen kanssa Oulussa.

Supertähden tavallinen arki

Amokachin elämä Oulussa on täysin erilaista kuin missään aiemmissa asuinpaikoissa. Sitä on käynyt moni kansainvälinen tv-ryhmä Oulussa ihmettelemässä.

– Tulin supertähden elämäntyylistä, ja nyt elän vaatimatonta arkista elämää Oulussa, kuten kaikki muutkin täällä. Voin kävellä vapaasti kadulla, eikä kukaan tunnista minua. Olen vapaa.

– Afrikassa, Englannissa, Belgiassa tai Turkissa ihmiset vetävät minua koko ajan hihasta johonkin suuntaan.

Mies kaipaa kuitenkin pohjoisessa Oulussa hiukan kotimaataan.

– No, tietysti vanhoja kavereita, joiden kanssa on jalkapallon ympärillä pyörinyt. Toisaalta teknologia auttaa tässä paljon. Voin nähdä kavereita ja jutella heidän kanssaan nykyvempaimien välityksellä.

Kuntosali ja sauna ovat pyhiä asioita

Entinen huippu-urheilija ei ole hylännyt liikunnallista elämäntapaansa. Oululainen liikuntakeskus on nigerialaisen jalkapallokuuluisuuden toinen koti Suomessa. Miehen näkee vetävän siellä rankan näköisen ja pitkän treenin viitenä päivänä viikossa.

– Treeniajat ovat Danielille täysin pyhiä. Niiden kohdalle ei koskaan saa sopia mitään muita menoja, sanoo hänen kanssaan työskentelevä Top Spotin jalkapalloagentti ja kykyjenetsijä Marko Saranlinna.

Voin kävellä tunteja stressaantumatta ja se on elämänlaatua. David Amokachi

Amokachi kertoo käyvänsä saunassa lähes joka päivä jopa Nigeriassa tai missä tahansa hän milloinkin on. Treenin jälkeen hän menee liikuntakeskuksessa aina saunaan.

– Sauna tekee erittäin hyvää meidän afrikkalaisten iholle. Hikoilu pehmentää sitä. Sauna saa ihmisen näyttämään raikkaammalta. Suomi on tietysti paras saunapaikka maailmassa.

Miljonääri koluaa kirpputoreja

Amokachi on innostunut löytöjen tekemisestä oululaisilla kirppareilla. Hänen mukaansa joskus niistä löytyy aarteitakin.

Vaimoni rakastaa tätä kirpputorijuttua. David Amokachi

– Se on meidän tapamme tappaa aikaa päiväsaikaan. Vaimoni rakastaa tätä kirpputorijuttua. Hän on tottunut ylelliseen elämään, missä tällaisia asioita ei tunneta.

Kirpputorit eivät kiinnostaneet miestä vielä siihen aikaan, kun hänellä aktiiviaikanaan oli muun muassa oma suihkukone. Vuonna 2016 julkisuuden henkilöihin keskittynyt Constative.com-sivusto arvioi Amokachin arvoksi viisi miljoonaa dollaria.

Kannustava valmentaja

Herculesin treenit jatkuvat Oulun Heinäpään viimassa. Amokachi jatkaa monikansallisen ryhmän koulutusta. Treenataan sekä pallon käsittelyä, syöttämistä, syötön vastaanottamista että pallottomana pelaamista. Koko ajan hän vaatii intesinteettiä. Lepuuttamaan ei saa ruveta.

Amokachi on ollut Herculesin urheilujohtaja talvesta saakka. Hän keskittyy pelaajiin ja antaa ennen kaikkea yksilövalmennusta monille pelaajille, jotka haluavat kehittyä.

Monelle Hercules-pelaajalle tuli harjoitteluun melkoinen hyppäys, kun Amokachi tarttui joukkueen ohjaksiin. Joukkue arvostaa Amokachia valmentajana kovasti. Amokachin tulo toi pelaajille motivaatiota ja näyttämisen halua.

– Amokachi on kannustava ihminen ja juttelee paljon pelaajien kanssa. Hän on tottunut menemään positiivisen kautta ja on sataprosenttisesti läsnä, kertoo Amokachin valmennettavana viime vuoden alusta saakka ollut Herculesin laitahyökkääjä Sami Karjalainen.

Pelaamiseen pitää olla nälkä

Amokachi näkee Suomi-futiksen isoimpina ongelmina sulkeutuneisuuden, puhumattomuuden ja itsetunnon puutteen.

– Jotta Litmasia saataisiin lisää, Suomen pitäisi avautua ulospäin. Muut Pohjoismaat ovat niin tehneet. Suomi tarvitsee kansainvälisiä valmentajia, paljon enemmän kansainvälisiä pelaajia ja olennaisesti enemmän sponsorirahaa. Jalkapallo on bisnestä. Myös pelaajien pitäisi pystyä näkemään se sellaisena.

– Suomalaiset rakentavat muurin itsensä ja ympäristön väliin. Olen huomannut tämän pelaajistani.

Puheliaita länsiafrikkalaisia suorastaan ahdistaa, kun suomalaiset eivät paljoa puhu.

– Elämässä ja jalkapallossa on kuitenkin kyse kommunikaatiosta. Puhumalla kommunikaatio joukkuetovereiden kanssa on helpompaa. Kentän ulkopuolella näen tätä vielä enemmän, koska suomalaiset haluavat vain olla omissa oloissaan.

Olympiavoittajalle ei ole Suomessa kysyntää

Marko Saranlinna pohtii, että voisi kuvitella tämän tason huippuosaajalla olevan enemmänkin kysyntää Suomessa.

– Mies on raivannut tiensä köyhistä oloista maailman huipulle. Hänellä olisi paljon annettavaa kaikille jalkapallon parissa työskenteleville erityisesti huipulle tähtäävän pelaajan kohtaamissa henkisen puolen asioissa, sanoo Saranlinna.

Silti Amokachia ei ole Suomessa kysytty oikeastaan mihinkään muualle kuin jalkapalloseura Herculesin omiin yhteistyökuvioihin ja yhteistyöhön jalkapalloalan yrityksen Top Spotin kanssa. Top Spot aikoo muun muassa käyttää Amokachia kykyjenetsinnässä, ja lisäksi Top Spot valmistelee myös tosi-tv-sarjaa, jossa Amokachi olisi pääosassa.

Kävi Amokachin valmentajauran kuinka tahansa, kokemuksesta ja määrätietoisuudesta uramahdollisuudet eivät tule jäämään kiinni.

Pohjois-Korea on testannut uutta vetypommia, joka sopii asennettavaksi mannertenväliseen ohjukseen.

Asiasta kerrottiin Pohjois-Korean television lähettämässä virallisessa tiedonannossa.

Tiedonannon mukaan koe onnistui täydellisesti.

Aiemmin tänään Pohjois-Korea kertoi kehittäneensä uudenlaisen vetypommin, jonka koko voidaan kasvattaa jopa satoihin kilotonneihin.

Geologiset mittarit havaitsivat aamulla voimakkaan tärähdyksen Pohjois-Korean pohjoisosassa. Asia tulkittiin aluksi maanjäristykseksi, mutta syyksi ilmoitettiin myöhemmin erittäin voimakkaan ydinaseen koeräjäytys.

Ydinaseiden rakentamisen ongelmana on pidetty niiden kokoa. Ase on saatava sopimaan ballistisen ohjuksen kärkeen. Pohjois-Korea sanoo nyt ratkaisseensa tämän ongelman. Maa sanoo voivansa iskeä ohjuksillaan mihin tahansa maapallolla.

Pellonlaitaa lähestyy maastopukuinen mies kivääri olallaan. Määrätietoinen askel tuo kohti valkoista rehupaalirivistöä. Veikko Nieminen pysähtyy yhden "lehmän munan" kohdalla ja avaa kannen. Mies kiepsahtaa sisään ja peurojen tai hirvien väijyminen voi alkaa.

Riistaa on ennenkin vaanittu paalien takaa. Nyt pääsee sisälle. Veikko Nieminen

Pirkanmaalla Virroilla on aloitettu kyttäyspaalien teollinen valmistus. Keksintö perustuu käytännön kokemuksiin.

– Rehupaaleista on tullut osa luontoa. Eläimet eivät enää niitä pelkää, sanoo tuotekehitykseen osallistunut Vipstore Oy:n toimitusjohtaja Hannu Lampinen.

Tuotekehittelyä pari vuotta

Uusissa keksinnöissä tarvitaan idea ja osaamista. Virroilla toimii useita muovialan yrityksiä. Lemmikkieläintuotteisiin erikoistunut Vipstore on aiemmin kehittänyt muovisen koirankopin yhteistyössä samalla paikkakunnalla muovivalutuotteita valmistavan Finncont Oy:n kanssa.

Metsästyksestä innostunut Lampinen alkoi ideoida kyttäysmetsästykseen sopivaa koppia tuotantoon.

– Sitten ikaalislainen metsästäjä Tapio Papunen otti yhteyttä. Hän oli piirustellut rehupaalin aukkoja, joista voisi ampua. Tämä antoi meille uuden näkökulman suunnitella rehupaalin näköinen väijypaikka.

Idealamppu syttyi noin kaksi vuotta sitten. Piti suunnitella yksityiskohdat: kannen toiminta, aukot, istuintaso ja muoto.

– On tähän satsattu aika paljon työtunteja ja tietenkin itse valumuotti oli aika iso sijoitus.

Mahdollisuuksia vientituotteeksi?

Ensimmäiset kopit on otettu käyttöön syyskuun alussa alkaneessa peuran ja hirven peltojahdissa.

Hannu Lampinen arvioi tuotteella olevan mahdollisuuksia myös vientiin.

– Rehupaalit ovat käytössä muuallakin Euroopassa.

Paalin aukosta sojottaa kiväärinpiippu. Veikko Nieminen hakee ensimmäistä perstuntumaa kyttäyspaalin sisällä.

– Kyllähän täällä näinkin isokokoinen mies voisi ottaa vaikka tunnin nokoset ennen hämäräntuloa.

Veikko Nieminen uskoo, että paalit ovat niin tuttuja maisemassa, että eläimet eivät niitä arastele.

– Riistaa on aika usein vaanittu ennenkin paalien takaa. Nyt pääsee sisällle.

Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiiri kerää parhaillaan tietoa valkoisista mustikoista.

Mustikan valkoinen muunnos on niin harvinainen, että metsiä puoli vuosisataa kolunnut luonnonsuojelupiirin aluesihteeri Karri Jutila näki marjaharvinaisuuden ensimmäistä kertaa vasta viime syksynä.

– Valkoista mustikkaa on löytynyt Kanta-Hämeessä Hauholta ja Tuuloksesta, mutta myös muualta Suomesta. Meillä on tietoja jo noin kahdestakymmenestä valkoisen mustikan kasvupaikasta.

Onkin vaikea sanoa, että millä se luonnossa pärjää. Karri Jutila

– Mustikan valkoinen väri on perinnöllinen vika, joka toistuu vuodesta toiseen, kertoo Karri Jutila. Siinä vaiheessa, kun valkoisen mustikan varpu vanhenee, niin se häviää ja vieressä kasvavat normaalit mustikat valtaavat sen paikan. Onkin vaikea sanoa, että millä se luonnossa pärjää.

Valkoiselta mustikalta puuttuu sininen väriaine eli antosyaniini geenimuunnoksen seurauksena.

– Valkoisesta väristä huolimatta maku on tallella. Lisäksi varpu on vihreä kuten sinisilläkin mustikoilla. Eli se ei ole albiino, jolta puuttuisi kokonaan pigmentit, Karri Jutila kertoo. Vihreä väri on tärkeää yhteyttämisen kannalta.

Hidas leviämään?

Voisi luulla, että valkoinen mustikka olisi tehokkaampi leviämään, koska sen havaitsee varvikosta helpommin kuin tummat normaalin väriset mustikat. Voisikin ajatella, että linnut hoksaavat ne varvikosta muita marjoja helpommin. Näin ei kuitenkaan taida olla, pohtii Karri Jutila.

– Tämä on varmaan evoluution aikana toistunut satoja tai tuhansia kertoja tässä jääkauden jälkeen Suomessa ja siitä huolimatta eivät valkoiset mustikat ole yleistyneet. Valkoinen mustikka on mielenkiintoinen tapaus.

Tämä on varmaan evoluution aikana toistunut satoja tai tuhansia kertoja tässä jääkauden jälkeen Suomessa. Karri Jutila

Luonnonsuojelupiirille lähetettävissä havainnoissa on hyvä olla muun muassa valkoisen mustikan havaintoaika, -paikka kuten kunta tai kylä tai koordinaatit, havaintopaikan kasvillisuustyyppi, valkoisen mustikkakasvuston koko ja marjojen määrä sekä havainnot valkoisista marjoista suhteessa sinisiin.

– Saatujen tietojen perusteella saadaan tärkeää tietoa valkoisten mustikoiden yleisyydestä ja esiintymisestä, muistuttaa Karri Jutila. Parhaat mustikkatarina ja reseptit sekä valkoiset mustikkahavainnot palkitaan luontoaiheisella lahjalla.

Viimeisinä hetkinään Valkoisessa talossa Barack Obama taitteli paperinpalan, pani sen kirjekuoreen ja kirjoitti päälle "Herra Presidentti".

Kirje oli Donald Trumpille; Yhdysvaltain 44. presidentiltä 45. presidentille.

Yhdysvaltalainen uutiskanava CNN sanoo nyt saaneensa haltuun kopion tästä kirjeestä.

Kanavan mukaan se on kirjoitettu presidentti Donald Trumpin virkaanastujaispäivänä.

Noin puolen sivun mittaisessa kirjeessä Obama keskittyy jakamaan Trumpille ajatuksiaan muutamasta pääkohdasta liittyen Yhdysvaltain presidentin tehtävään.

"Tämä on poikkeuksellinen toimisto eikä yhtä oikeaa ohjetta menestykseen ole. Siksi en tiedä, ovatko neuvoni hyödyllisiä. Haluaisin kuitenkin tarjota muutaman ajatuksen kuluneelta kahdeksalta vuodelta", Obama kirjoittaa.

Hän aloittaa muistuttamalla, että kaikki yhdysvaltalaiset eivät ole onnekkaita eikä kaikilla ole suurta omaisuutta.

"On meidän tehtävämme rakentaa tikkaita menestykseen kaikille lapsille ja perheille, jotka ovat halukkaita tekemään kovasti töitä."

"Tehtävämme on pitää yllä kansainvälistä järjestystä"

Seuraavaksi Obama siirtyy kansainvälisiin kysymyksiin.

"On meidän tehtävämme pitää yllä kansainvälistä järjestystä, joka on laajentunut tasaisesti toisen maailmansodan jälkeen. Vaurautemme ja turvallisuutemme riippuvat siitä."

Obama huomauttaa, että Valkoisen talon valtiaat ovat oikeusvaltion, vallan hajauttamisen ja kansalaisoikeuksien suojelijoita.

"Tehtävämme on pitää nämä demokratian välineet ainakin yhtä vahvoina kuin ne olivat tullessamme."

Obama lopettaa kirjeensä perhe-elämää koskeviin ajatuksiin.

"Lopuksi, kaiken kiireen ja vastuun keskellä, ota aikaa perheelle ja ystäville", Obama neuvoo seuraajaansa.

Lue Obaman kirje Trumpille kokonaisuudessaan CNN:n sivuilta

Suomenkin seismografiasemat havaitsivat Pohjois-Korean ydinkokeen. Helsingin yliopiston Seismologian instituutin mukaan "seisminen tapaus" havaittiin sunnuntaina kello 6.30 Suomen aikaa. Sen voimakkuus eli magnitudi oli noin 6.3.

– Se on yhden magnitudin enemmän kuin viime kerralla. Asteikko on logaritminen, joten räjähdyksen energiamäärä on noin 30-kertainen viime kertaan verrattuna, kertoo tutkijatohtori Lars Kaislaniemi Seismologian instituutista.

Arvio räjähdyksen voimakkuudesta oli aluksi alhaisempi. Kaislaniemen mukaan oikea arvo on noin 6.2–6.3.

Kaislaniemen mukaan seismisten havaintojen perusteella ei ole täyttä varmuutta siitä, että kyseessä oli ydinräjäytys. Sitä voi kuitenkin pitää todennäköisenä, sillä näin voimakasta räjähdystä tuskin saadaan aikaan muilla keinoilla.

– Seismisestä aineistosta pystytään erottamaan maanjäristys ja räjäytys. Räjähdys tapahtui samassa paikassa kuin Pohjois-Korean edelliset ydinkokeet, Kaislaniemi kertoo.

Noin kahdeksan ja puoli minuuttia räjäytyksen jälkeen havaittiin samassa paikassa toinen, pienempi järähdys. Kaislaniemen mukaan se oli todennäköisesti ydinräjäytyksen aiheuttama romahdus kallioperässä.

Suomi on mukana YK:n alaisessa CTBTO-organisaatiossa, joka valvoo kansainvälistä ydinkoekieltoa. Keski-Suomessa toimivalta seismiseltä asemalta havainnot siirtyvät CTBTO:n käyttöön suoraan, muilta asemilta hieman viiveellä.

Ruotsin ja Suomen yleisurheilumaaottelut päättyivät murheellisiin suomalaistunnelmiin Tukholmassa. Ruotsin miehet löivät Suomen 28 pisteen erolla (216-188) ja naisten puolella Ruotsin naisten murskavoitto Suomesta kirjattiin 232,5-177,5.

Suomen naiset kärsivät näin ennätyksellisen murskatappion, kun Ruotsi rynnisti voittoon 55 pisteen erolla. Suomen Urheiluliiton valmennusjohtaja Jorma Kemppainen myönsi, että tilastot toteutuivat pelottavan hyvin naisten maaottelussa.

- Naisten osalta tilastot pitivät aika hyvin, tilastot olivat tosin meille karuja, Kemppainen arvioi.

Miesten maaottelussa Suomi sinnitteli Ruotsin kyydissä pitkään, mutta sinikeltaiset karkasivat selvään voittoon toisena kisapäivänä.

- Viime vuonna miesten maaottelussa tuli parikymmentä pistettä takkiin, silloin kestävyysjuoksut olivat heikkoja. Nyt menetimme paljon pisteitä pikajuoksuissa, kenttälajeissa olimme parempia, Kemppainen teki yhteenvetoa.

Lue lisää:

Ruotsi ylivoimainen miesten ja naisten maaotteluissa - Suomi voittoihin nuorissa

Pitkämäki miettii jälleen syksyllä uran jatkoa - "Pitää olla sellainen fiilis, että pystyy vielä menestymään"

Ruotsi jyräsi Suomen – tässä maaottelun tulospaketti