Räjähderyhmä sai sunnuntai-iltana purettua toisen maailmansodan aikaisen pommin Saksassa Frankfurtissa.

Noin 60 000 ihmistä määrättiin lähtemään kodeistaan räjähdysvaaran takia. Kyseessä oli näin suurin rauhan ajan evakuointi Saksassa.

Purkutöiden alku viivästyi tunneilla, sillä osa ihmisistä kieltäytyi lähtemästä kodeistaan varoituksista huolimatta.

Poliisin mukaan hallitsematon räjähdys saattaisi tuhota kokonaisen korttelin kaupungissa.

Säteeltään noin 1,5 kilometrin suuruista aluetta oli tyhjentämässä yli tuhat pelastustyöntekijää. Evakuoitujen joukossa olivat kahden sairaalan potilaat sekä noin 500 vanhainkotien asukasta.

Poliisi alkoi purkaa evakuointia ja päästää ihmisiä takaisin kotiin iltakahdeksalta Suomen aikaa. Ensimmäiseksi takaisin alueelle pääsivät sairaalojen potilaat.

Evakuoituja varten oli valmisteltu väliaikainen suoja, jossa osa vietti aikaa. Toiset istuivat kahviloissa lähellä kielletyn alueen rajaa. Myös monet kulttuurikeskukset kuten museot päästivät kodeistaan paossa olevat ihmiset ilmaiseksi sisään.

Alun viivästymisten vuoksi osa joutunee odottelemaan kotiin pääsemistä yöhön asti.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on kuvannut Pohjois-Korean viimeöistä ydinkoetta erittäin vaaralliseksi ja vihamieliseksi teoksi Yhdysvaltoja kohtaan. Trump otti kantaa kokeisiin iltapäivällä Twitterissä.

– Pohjois-Korea jatkaa vihamielisiä ja vaarallisia puheita ja tekoja, hän kirjoitti.

Trump kuvaili viestissään Pohjois-Koreaa "Roistovaltioksi, josta on tulossa suuri uhka ja häpeän kohde Kiinalle, joka ei ole onnistunut auttamaan [Pohjois-Korean tilanteessa]".

Myös Etelä-Korea sai kyytiä Trumpin Twitterissä.

– Etelä-Korea huomaa, kuten olen heille kertonut, että heidän rauhoittelunsa ei toimi Pohjois-Koreaan. He ymmärtävät vain yhtä asiaa.

Kun Trumpilta kysyttiin kirkkovierailun yhteydessä, aikooko Yhdysvallat hyökätä Pohjois-Koreaan, hän vastasi "katsotaan".

Yhdysvallat suunnitelee rajuja pakotteita

Yhdysvaltain valtiovarainministeriö valmistelee Pohjois-Koreaa vastaan pakotepakettia, joka ministeriön mukaan merkitsisi Pohjois-Korean taloudellista eristämistä.

Pakotteiden jälkeen maat, jotka käyvät kauppaa Pohjois-Korean kanssa, eivät välttämättä voisi käydä kauppaa Yhdysvaltain kanssa, sanoi valtiovarainministeri Steve Mnuchin uutiskana Fox Newsille.

Trump vahvisti lausunnon myöhemmin Twitterissä.

Yhdysvallat ei käy kauppaa Pohjois-Korean kanssa. Eniten kansainvälistä kaupankäyntiä on Pohjois-Korean ja Kiinan välillä.

Trump keskustelee Pohjois-Korean ydinkokeesta kansallisesta turvallisuudesta vastaavan ryhmänsä kanssa tänään.

Päivitetty 17.00 ja 19.10: Lisätty tiedot uusien pakotteiden suunnittelusta sekä Trumpin sanalliset kommentit.

Millaisia asioita minä haluan ja en halua siinä vaiheessa, kun olen vakavasti muistisairas, enkä itse enää pysty asioitani hoitamaan? Ottakaa puheeksi, sanovat joensuulaiset Mari Nupponen ja Leena Knuuttila kuin yhdestä suusta. Vaikka kuinka tuntuisi, ettei moisista asioista uskalla tai edes halua jutella.

Kumpikin tietää, mistä puhuu. Leena Knuuttila on Pohjois-Karjalan Muisti ry:n toiminnanjohtaja. Mari Nupposen isällä on keskivaikeaksi luokiteltu Alzheimerin tauti. Diagnoosi varmistui viitisen vuotta sitten.

Hyvissä ajoin pitää itse miettiä, että mitä minä tahdon. Mari Nupponen

Viime vuodet ovat saaneet Mari Nupposen pohtimaan monenlaisia asioita - myös sitä mahdollisuutta, että hän jossain vaiheessa saattaa sairastua itse.

– Hyvissä ajoin pitää itse miettiä, että mitä minä tahdon. Itse olen lasteni kanssa jutellut siitä, olen myös luvannut laittaa ne asiat paperille, Mari Nupponen kertoo.

Asioista puhuminen vaatii totuttelua

Pohjois-Karjalan Muisti ry:n toiminnanjohtaja Leena Knuuttila kannustaa samanlaisiin keskusteluihin muissakin perheissä. Kaikkea ei tarvitse selvittää ja päättää kerralla, vaan voi edetä asia kerrallaan.

– Se puheeksi ottaminen ei ole helppoa. Meillä suurimmalla osalla on sitä opettelun paikkaa, miten asiat otetaan puheeksi pariskuntana, lasten kanssa, läheisten kanssa. Se on matka, joka pitäisi tehdä pienin askelin, Knuuttila neuvoo.

Miten maksetaan laskut, millä tavalla asutaan, kuka voi hoitaa asioita apteekissa tai kenellä on mahdollisuus tai oikeus hoitaa asioita hoitohenkilökunnan kanssa. Siinä muutamia seikkoja, jotka pitäisi olla keskusteltuna edunvalvontavaltuutusten ja testamenttiasioiden lisäksi. Toisin sanoen miten perhe voi elää mahdollisimman hyvää elämää vaikkapa siinä tilanteessa, kun jollakin perheenjäsenistä on muistisairaus.

Muistisairaus yllättää ja aiheuttaa tunteita

Muistisairaus ei katso ikää eikä kysy lupaa, Leena Knuuttila sanoo.

– Se asia mikä yllättää, on se että yhtä äkkiä elämässä on jotain semmoista, mihin ei pysty etukäteen varautumaan. Maailma on täynnä kaikkea, mitä meille voi kohdalle sattua. Sitten tulee vain joku päivä, kun joku asia toteutuu. Elämä alkaa kysyä, miten tästä eteenpäin?

– Silloin kun muistisairaus on tullut jollekin perheenjäsenelle, siinä on hyvin paljon tunteita, ne jyllää jokaisella omanlaisinaan. Tulee paljon asioita, joita pitäisi tietää ja hoitaa yhdessä, Knuuttila kertoo.

Silloin kun muistisairaus on tullut jollekin perheenjäsenelle, siinä on hyvin paljon tunteita. Leena Knuuttila

Mari Nupposen perheessä viime vuodet ovat olleet monenlaisen opettelun aikaa. Keskivaikeaa Alzheimerin tautia sairastava isä pystyy vielä asumaan kotona Marin äidin kanssa, mutta apua ja tukea tarvitaan paljon. On jouduttu miettimään juuri sitä, miten tavallinen arki sujuu ja miten asiat järjestetään.

– Pahimmat pulmapaikat olivat alussa. Mistä saa sitä tietoa? Mihin meidän pitäisi varustautua? Alzheimer oli ihan uusi asia, Mari Nupponen muistelee.

– Olisin toivonut, että joku olisi alusta pitäen antanut selvän ohjeistuksen, miten toimitaan, kehen otetaan yhteyttä, mistä haetaan apua? Voisin antaa jopa kritiikkiä yleisistä esitteistä, joissa voidaan antaa hyvinkin ruusuinen kuva siitä, mitä sairastuminen on, Mari Nupponen sanoo.

Avoimuutta, ei peittelyä

Nupponen kehottaa pistämään paperiasiat kuntoon hyvissä ajoin, juuri sellaiset kuten edunvalvontavaltuutukset ja mahdollisesti tarvittavat valtakirjat ja testamenttiasiat.

– Kaikkein tärkeintä minusta on avoimuus. Kerrotaan suvulle ja läheisille, että on saatu tällainen diagnoosi. Otetaan yhdessä selvää, mitä se tuo tullessaan. Nimenomaan etsitään se sairastuneen henkilön tahto, ajatellen myöhäisempää vaihetta, Mari Nupponen kehottaa.

Meidän kaikkien pitäisi sitä keskustelua käydä jo siinä matkan varrella. Leena Knuuttila

Etukäteen varautuminen ja asioista jutteleminen helpottaa tilannetta siinä vaiheessa, kun jotain sitten tapahtuu tai sairastuminen on tosiasia.

Pohjois-Karjalan Muisti ry:n toiminnanjohtaja Leena Knuuttila suosittelee joidenkin asioiden käymistä läpi lakimiehen kanssa, viimeistään siinä vaiheessa, kun jonkun perheenjäsenen sairastuminen on todettu.

– Ihminen voi siinä vaiheessa vielä itse miettiä, miten toivoo omien rahojensa ja omaisuutensa kanssa toimittavan. Lakimies katsoo aika laajasti ja varmasti oikein, että ne asiat tulevat juridisesti niin kuin pitää, Knuuttila muistuttaa.

– Ja sitten jos siellä vielä on sinun lapsia ja minun lapsia, erilaisia toiveita ja tarpeita, siitä tulee yhä monimutkaisempaa. Meidän kaikkien pitäisi sitä keskustelua käydä jo siinä matkan varrella, Knuuttila kannustaa.

Etukäteen asioista avoimesti keskusteleminen voi auttaa välttämään riitatilanteita.

Oulussa Tuiran kaupunginosassa Valtatiellä syttyi illalla tulipalo kahdeksankerroksisen kerrostalon yksiössä. Asunnon ikkuna rikkoutui palon seurauksena.

Päivystävän palomestarin Arssi Heiskasen mukaan naapuri oli auttanut palavassa asunnossa olleen henkilön turvaan tuupertuneena asunnon ovelta. Myös muita talossa asuvia oli porraskäytävässä auttamassa. Palopaikalta on toimitettu kaksi lievästi loukkaantuneena jatkohoitopaikkaan.

– Savua on päässyt leviämään neljännen kerroksen palavasta asunnosta porraskäytävään ja jonkin verran myös muihin asuntoihin, Heiskanen kertoi palopaikalta.

– Asukkaita kehotettiin suojautumaan asuntoihinsa savutuuletuksen ajaksi. Savuhaittoja pyrittiin torjumaan alipaineistamalla rappukäytävä, hän sanoi.

Pelastuslaitos sai hälytyksen palosta kello 18.32 ja paikalle lähetettiin toistakymmentä pelastuslaitoksen yksikköä.

Palon syttymissyy ei ole selvillä, tutkinta aloitetaan myöhemmin.

Poliisin riveihin tassutteli tänä kesänä muutama uusi tuleva virkamies. Nämä vahvistukset ovat nelijalkaisia, karvaisia ja aika pikkuisia vielä. Isona ne pelastavat ihmisiä, etsivät laittomia aineita ja nappaavat konnia poliisi-ihmisensä rinnalla.

Poliisille koira on suuri apu, ja ennen kaikkea perheenjäsen. Vaikka tulevan työn vastuu on suuri, pentuaikana eletään ihan vain pennun elämää. Erona on se, että leikkimisen taustalla koiran ohjaajalla on taka-ajatuksia: tänään saatetaan etsiä herkkuja, mutta tulevaisuudessa kadonneita ihmisiä.

Yle kysyi kolmen pennun ohjaajilta kuulumisia: Miten tulevien poliisikoirien ensimmäiset viikot ovat sujuneet. Lisäksi poliisikoiralaitoksen johtaja kertoo, miten pennusta oikein lopulta tulee poliisikoira.

Suhteellisen Pupujussi

• Kennelnimi: Suhteellisen Pupujussi
• Kutsumanimi: Jussi
• Ikä: 10 viikkoa
• Rotu: Belgianpaimenkoira malinois
• Erikoistuminen: Partiokoira ja huume-etsinnät
• Työpaikka: Oulun poliisilaitos

Hieman hullunkurisesta kennelnimestään huolimatta tämä pentu ei loiki takajaloilla tai työnnä päätään puskaan pelosta.

Jussi-pentu on vielä aika piskuinen, mutta se on ehtinyt jo käydä rohkeasti ihmettelemässä tulevia ihmiskollegoita ja erilaisia tiloja. Esimerkiksi kylillä käppäillessä Jussista oli aluksi hauska huudella vähän riehakkaasti ohikulkijoille. Ohjaaja ei kuitenkaan moisesta välittänyt, joten ahneeksikin kuvailtu Jussi saatiin oikeille urille makupalojen varjolla.

Jo pienestä pennusta näkee, että se on hyvähermoinen. Jussi ei myöskään kyräile, ja tekee mielellään tuttavuutta uusiin tilanteisiin. Nenä otetaan heti vaistomaisesti käyttöön, ja huoneisiin jemmatut makupalat löytyvät hyvin. Jussi leikkii päivittäin ohjaajansa kanssa, mutta oikeasti se on salaa jo vähän haju- ja etsintäharjoittelua.

Jussin lempipuuhia ovat tällä hetkellä riehuminen, nukkuminen, syöminen ja ohjaajan keksimät leikit. Jussilla on myös veli, joka elelee Savossa poliisi-ihmisensä, eli ohjaajansa kanssa. Koiraveljen nimi on Suhteellisen Piripaavo, jolle Jussi kävi jo vähän naljailemassa Poliisikoirayhdistyksen Facebook-sivulla:

– Joko oot oppinu Savon murteen? Voit sitten hakkee kauppahallista kualikiäryleitä. Se kasvattaja oli muuten varsinainen huumorimies! Antoi sinullekkin semmosen nimen, että eipä kehtaa kylillä huudella.

Jussin perheessä on ihmisten lisäksi myös toinen koira – Horkka nimeltään. Jussin mielestä huumekoira Horkan hermoja on jännittävää välillä koetella. Onneksi pian eläköityvä Horkka on fiksu koira, ja ojentaa seuraajaansa tarvittaessa oikeaan suuntaan.

Nosework’s Alex Jr.

• Kennelnimi: Nosework’s Alex Jr.
• Kutsumanimi: Into
• Ikä: 14 viikkoa
• Rotu: Labradorinnoutaja
• Erikoistuminen: Raha, huumeet ja ampuma-aseet
• Työpaikka: Itä-Uudenmaan poliisilaitos

Into elää nimensä mukaisesti – se on niin tohkeissaan kaikesta, ettei meinaa malttaa nukkua. Koko ajan tekisi mieli retuuttaa lempilelua, vinkuvaa siiliä, tai etsiä ohjaajan jemmaamia herkkupaloja.

Into-pentu on ehtinyt käydä jo hyväksymässä tulevat ihmiskollegat poliisilaitoksella ja laittaa kansiot ojennukseen poliisiautossa. Yksi jekkukin on suoritettu onnistuneesti: Into onnistui ihan silmänräpäyksessä napsaisemaan ohjaajan nettipiuhan irtipoikki tietokoneesta. Loppuipahan toimistolla oleskelu.

Sisukas ja päättäväinen pentu innostuu helposti uusista asioista, eikä sitkeydeltään anna periksi: jos huoneessa on herkku, Into haistaa itsensä oikeille jäljille – vaikka kuinka kauan menisi. Ohjaaja on jo huomannut, että Into-pentu käyttää nenäänsä erinomaisesti.

Perheeseen kuuluu myös Onni-poliisikoira, jota on hauska apinoida kaikessa. Kun Onni jää eläkkeelle, Into tassuttelee tilalle. Siihen on kuitenkin pari vuotta, joten nyt voi elellä ihan vain pennun elämää.

Inton veli on muuten Nalli:

Nosework’s Thor

• Kennelnimi: Nosework’s Thor
• Kutsumanimi: Nalli
• Ikä: 14 viikkoa
• Rotu: Labradorinnoutaja
• Erikoistuminen: Räjähdekoira ja kadonneen etsintä
• Työpaikka: Pohjanmaan poliisilaitos

Nalli-koiran ensimmäinen viikko menikin poliisikoululla, kun ohjaaja oli koulutuksessa. Nalli tykkää enemmän touhuamisesta ja liikkumisesta, joten joskus ihmisten teoriatunnit tuppasivat tylsistyttämään. Tulipa siis otettua torkku jos toinenkin ohjaajan sylissä.

Suurimmat osat päivistä ovat sujuneet kaikenlaisiin kaksijalkaisiin ja erilaisiin paikkoihin tutustuessa. Ja tietysti leikkiessä. Ja jos ei kerrota kenellekään, niin ensimmäinen viikko tuli myös nukuttua ohjaajan viekussa kainalossa.

Nalli on avoin, iloinen, reipas ja päättäväinen. Joskus kengät saavat kyytiä pennun käsittelyssä. Kerran piti myös vähän rempata ja jyrsiä poliisikoulun kalustoa.

Nalli on rauhallinen pentu, mutta syttyy nimensä mukaisesti hetkessä nenänkäyttöharjoituksiin. Jos huoneessa on piilotettu herkku, niin ruoalle perso pentu kyllä löytää sen.

Nallin kanssa elelee ohjaajan perheessä myös vanhempi koira, räjähdekoira nimeltään Pepe. Kun Pepe siirtyy eläkkeelle, on Nallin aika ottaa tilanne haltuun.

Pitkä polku pennusta poliisikoiraksi

Suomen poliisikoiralaitos täytti juuri 90 vuotta. Hämeenlinnan Rinkelinmäellä sijaitseva laitos on siis kouluttanut tuhansittain poliisikoiria ja niiden ohjaajia.

Kaikki alkaa yleensä siitä, että kokenut poliisi menee poliisikoiraohjaajan koulutukseen. Melko lailla koulutuksen alussa poliisikoiralaitos antaa hänelle tarkoin valitun koiranpennun. Tästä alkaa kaksikon kasvu perheenjäseniksi ja työkavereiksi.

– Pentu ja ohjaaja kasvavat toisiinsa. Kaikki meidän koirat ovat perheenjäseniä, sanoo poliisikoiralaitoksen johtaja, ylikomisario Pekka Kokkonen.

Ensimmäiset kuukaudet eletään tavallista pennun elämää ohjaajan kotona. Joitain asioita, kuten nenänkäyttöä, myös opetetaan pennunomaisen leikin kautta.

– Poliisikoiranpennulla on lapsuutensa, eli ne saavat olla ihan pentuja. Me emme yritä näistä pennuista tehdä mitään lapsisotilaita.

Kun pentu on muutaman kuukauden ikäinen, alkaa 2,5 vuotta kestävä ohjaajan ja koiran yhteinen peruskoulutus.

– Siinäkin edetään pikkuhiljaa. Koulutus on pitkä prosessi, ja oikeastaan koiran koko elämä on jatkuvaa harjoittelua.

Partiokoirien peruskoulutus koostuu viidestä osa-alueesta, joita ovat hallittavuus, voimankäyttö, jäljestäminen, henkilöetsintä sekä esine- ja rikospaikkaetsintä. Kun peruskoulutus on ohi, koiralle tehdään käyttöönottotarkastus ja se on valmis kunnolla töihin. Tämän jälkeen poliisikoiralaitos tarkastaa kunkin koiran aina kahden vuoden välein.

Tämän jälkeen koira yleensä erikoistuu johonkin tiettyyn asiaan, kuten esimerkiksi ihmisten etsintään. Tämä koulutus kestää noin 6-10 kuukautta. Kaikista eniten on niin sanottuja huumekoiria, sillä niiden tarve on suurin.

Poliisikoira ja ohjaaja ovat erottamaton kaksikko, joka tekee töitä yhdessä vuosia. Poliisikoirat siirtyvät eläkkeelle noin 10-vuotiaina. Leppoisat eläkepäivät vietetään tavallisimmin ohjaajan luona – eli siellä missä koira on jo aiemminkin elänyt.

Miten pennusta tietää, että siitä on poliisikoiraksi?

Poliisikoiran tärkeimpiä ominaisuuksia ovat terveys, rohkeus ja muutenkin hyvä luonne. Poliisikoiralaitos ostaa vuosittain kymmeniä koiria, joista suurin osa on pentuja.

Laitos ostaa pentuja yleisimmin kotimaasta luotettavaksi ja laadukkaiksi kokemiltaan kasvattajilta. Pentuja käydään katsomassa noin seitsemän viikon ikäisenä, ennen kuin ne luovutetaan poliisille ja koulutukseen.

– Eihän siitä koiranpennusta pysty hirveän paljoa sanomaan, kuin että se on pentu. Soveltuvuus nähdään vasta, kun koira kasvaa ja peruskoulutus alkaa.

Tiettyjä asioita kuitenkin yritetään katsoa jo pennusta.

– Katsomme terveyteen, viettiin ja rohkeuteen liittyviä asioita. Pennun täytyy olla terveellä tavalla utelias ihmisistä. Keskeinen ominaisuus poliisikoiralle on rohkeus.

Koska pennusta ei voi olla täysin varma, joskus käy niin, että koira “reputtaa” eikä sovellukaan poliisikoiraksi.

– Se ei ole kyllä kovin yleistä. Melkein vuosittain on tapaus, että koiran ominaisuudet eivät riitäkään poliisikoiraksi.

Yleisimmin näissä tapauksissa on kyse koiran arkuudesta.

– Arkuutta ei saa olla. Eli ei saa pelätä ihmisiä, liukkaita pintoja tai melua. Myös terveydelliset syyt ovat yksi hylkäämisen syy.

Näissä tapauksissa koiran ohjaaja voi ostaa koiran itselleen kotikoiraksi, tai sitten koira myydään tarkoin valitulle ostajalle.

Kuono on poliisikoiran suurin avu

Ennen poliisikoiria käytettiin erityisesti voimankäyttötehtäviin. Nyt nenä on suurin syy käyttää poliisikoiraa, ja ne esimerkiksi pelastavat vuosittain maastoon eksyneitä ihmisiä.

Poliisikoirat etsivät huumeita, rahaa, passeja, ruumiita, palavia nesteitä, aseita ja räjähteitä. Suomalaiset poliisikoirat tunnistavat myös terroristien suosiman TATP-räjähdysaineen.

Poliisikoiralaitoksen johtaja uskoo, että tulevaisuudessa poliisikoiria käytetään yhä useampiin tehtäviin. Suomessa seurataan tarkkaan, millaisia uusia keinoja maailmalla keksitään poliisikoiran käyttöön.

– Väitän, että vielä ei olla keksitty kaikkea mitä koiralla voitaisiin tehdä, Kokkonen sanoo.

Esimerkiksi Tanskassa poliisilla on käytössä rikospaikkakoiria, jotka osaavat ilmoittaa löytäessään verta ja siemennestettä.

Tulevaisuudessa koiria voisi hyödyntää vaikkapa harmaan talouden ja tietotekniikkarikosten tutkinnassa. Silloin olennainen taito olisi piilotettujen digitaalisten tallennuslaitteiden, kuten muistitikkujen ja kovalevyjen ilmaisu.

Lue myös:

Suomen poliisikoirat tunnistavat terroristien suosiman räjähdysaineen

Halkaistu auto, venttiiliseinä ja piilokoppi – poliisikoirien temppula on nuuskijan aarreaitta

Ylipainoiset ja lihavat synnyttäjät ovat tuttu näky suomalaisten sairaaloiden käytävillä.

THL:n julkaisemien vuoden 2016 ennakkotilastojen mukaan synnyttäjien raskautta edeltävän painoindeksin mukaan useampi kuin joka kolmas synnyttäjä (35,6%) oli ylipainoinen. Lihavia synnyttäjistä oli yli 13 prosenttia.

Ihminen luokitellaan ylipainoiseksi, kun hänen painoindeksinsä on yli 25. Lihavaksi luokitellaan, kun painoindeksi on yli 30.

Viimeisimmän ennakkotilaston perusteella eniten ylipainoisia synnyttäjiä (43,4 %) kaikista sairaanhoitopiirin synnyttäjistä oli Satakunnan sairaanhoitopiirissä. Myös eniten lihavia synnyttäjiä (19,8 %) oli Satakunnan sairaanhoitopiirissä. Runsaasti ylipainoisia synnyttäjiä (40,4 %) oli viime vuonna myös Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä.

Kyllä tämä on normaalin muuttumista lihavampaan suuntaan ja se ei ole terveellinen ilmiö. Eila Knuuti

Ylilääkäri Eila Knuuti Länsi-Pohjan keskussairaalasta on ilmiöstä erittäin huolissaan.

– Valitettavasti näin on. Tämmöistä amerikkalaistumista on ruokailutottumuksissa ja vaatteet ovat XXL-kokoa. Kyllä tämä on normaalin muuttumista lihavampaan suuntaan ja se ei ole terveellinen ilmiö, Knuuti luonnehtii.

Tilastot tukevat Knuutin arviota, sillä viime vuosien tilastot vuotta 2014 lukuun ottamatta kertovat, että suomalaisnaiset ovat yhä painavampia raskaaksi tullessaan. Vielä vuonna 2008 ylipainoisia raskaaksi tulleista oli 31,6 prosenttia ja lihavia 11 prosenttia, kun vuonna 2016 luvut koko maan osalta olivat 35,6 ja 13,2.

THL:n erikoissuunnittelija Anna Heino sanoo, että raskaaksi tulevien jatkuvasti kohoava paino ei ole poikkeama muusta väestöstä.

– Se seuraa väestön yleistä painokehitystä, Heino sanoo.

Ylipaino on uhka sekä äidille että lapselle

Liikapaino altistaa naisen raskauden aikana muun muassa raskausdiabetekselle ja raskausmyrkytykselle. Knuuti tähdentää, että ylipaino on aina riski sekä äidille että vauvalle.

Sekä syntymättömälle lapselle että äidille aiheutuvien terveysriskien lisäksi ylipaino aiheuttaa sairaaloissa käytännön ongelmia.

– Meilläkin on ollut muutama tapaus, että on pitänyt miettiä, kestääkö leikkauspöydän 150 kilon painoraja vai pitääkö pöytää kysyä ison leikkaussalin puolelta, Knuuti jatkaa.

Käynnistyksiä joudutaan tekemään, jotta lapsi ei pääsisi kasvamaan liian suureksi suhteessa äidin kokoon. Eila Knuuti

Vähiten ylipainoisia raskaaksi tulevista on vuoden 2016 ennakkotilaston mukaan Ahvenanmaalla (30 %) sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä (31,1 %).

Synnyttäjien painoindeksi näyttää tilastojen perusteella kohoavan sitä mukaan, mitä vanhempia synnyttäjät ovat. Alhaisin painoindeksi on teini-iässä raskaaksi tulevilla.

Ylipaino lisää myös synnytyskomplikaatioiden riskiä. Runsaasti ylimääräistä energiaa nauttivien äitien lapset kasvavat suuriksi odotusaikana.

– Käynnistyksiä joudutaan tekemään, jotta lapsi ei pääsisi kasvamaan liian suureksi suhteessa äidin kokoon, Knuuti sanoo.

Myös käynnistyksissä käytettävät hormonit toimivat huonommin ylipainoisilla.

– Käynnistystä aiheuttavat oksitosiinitkin pelaavat huonommin ja pitkittyneiden synnytysten, imukuppisynnytysten ja sektioiden riski kasvaa.

Ongelmat jatkuvat myös lapsen synnyttyä.

– Lapsia joudutaan seuraamaan vastasyntyneiden osastolla, että sokerit eivät laskisi. Kyllä touhua ja työtä riittää vielä enemmän kuin normaalissa synnytyksessä, Knuuti kertoo.

Alkavalla viikolla sää on Länsi- ja Pohjois-Suomessa aurinkoista ja keskimääräistä lämpimämpää. Lämpimintä on Pohjanmaalla, jossa Vaasan seudulla lämpötila kohoaa 18 asteeseen maanantaina ja tiistaina.

Päivälämpötilat ovat alkuviikolla Utsjoelta Hankoon melko lailla samoissa, 15-17 asteen lukemissa, mutta koska Etelä-Suomessa on tuulisempaa ja pilvisempää, ilma tuntuu muuta maata viileämmältä.

– Vaikka suuressa osassa maata nautitaan kauniista syyspäivistä, syksyn tuntua ilmassa silti on, koska hallaa esiintyy etelää lukuun ottamatta. Myös yöpakkaset ovat mahdollisia Jyväskylästä pohjoiseen päin, kertoo Ylen meteorologi Anne Borgström.

Loppuviikosta matalapaine näyttää päihittävän korkeapaineen selänteen ja sateiden mahdollisuus kasvaa.

– Matalapaine lähestyy idän suunnalta, mutta ennuste sen laajuudesta ja Suomen saavuttamisen ajankohdasta tarkentuu viikon mittaan, Borgström sanoo.

Yksi voittaneen portfolion otoksista on todellinen lähikuva riekosta.

– Olin linnusta noin 20 sentin päässä. Se on otettu 24-millisellä laajakulmalla. Makasin viereisessä lammikossa, kertoo luontokuvaaja Markus Varesvuo.

Kuva on otettu Kiilopään retkeilykeskuksen lähellä. Ruska-aikaan riekkoja kuvaamassa ollut Varesvuo oli palailemassa majapaikalleen, kun hän bongasi riekon.

Varesvuo alkoi kuvata ja seurata lintua. Tutustumiseen meni kolmisen tuntia.

– Se tottui minuun aika nopeasti ja lopulta pääsin ryömimällä ottamaan tämän kuvan. Vasemmassa alakulmassa näkyy muuten ruohotupas, josta lintu napsi ruohoja.

On poikkeuksellista, että riekko päästää näin lähelle. Kokenut luontokuvaaja Varesvuo kertoo, että usein riekot lähtevät, kun ihminen on 50–100 metrin päässä.

Uljaan lapinpöllön Varesvuo on kuvannut Kuusamossa.

– Tässä on saalistustilanteesta kysymys. Aika usein lapinpöllöt tulevat pakettipelloille saalistamaan, kun myyrät ja hiiret loppuvat metsästä. Ne ovat aika luottavaisia ja niitä pääsee kuvaamaan lähietäisyydeltä.

Varesvuo kertoo käyttäneensä kuvassa vastavalon voimaa.

– Taustalla oli tumma metsä, jonka läpi valo siivilöityi. Lentoon lähtevän linnun jaloista sinkoutuva lumi näkyy hienosti vastavalossa. Samoin pyrstö ja siipisulat.

Kuvan sinitiaisesta pihlajanmarjojen kimpussa Varesvuo otti Utössä.

– Se on peruspotretti, mutta se kertoo myös tarinaa sinitiaisen ravintokäyttäytymisestä eli marjatkin kelpaavat, vaikka sinitiainen on pääasiassa hyönteissyöjä kesällä ja siemensyöjä talvella.

Kuvauspäivänä sää oli pilvinen ja valo tasainen eli paras mahdollinen tämän tyyppiseen kuvaan, Varesvuo kertoo.

Tumma tausta tuo selkeästi esille sinisen ja punaisen.

Varesvuon palkitussa portfoliossa oli kuusi kuvaa.

Vuoden parhaaksi yksittäiseksi kuvaksi valittiin otos poikasiaan ruokkivista värikkäistä flamingoista.

Alejandro Prieto Rojas kuvasi flamingot Rio Lagartosissa Meksikossa.

Lennossa olleista linnuista otettujen kuvien sarjan voitti Bret Charman Australian Uudessa Etelä-Walesissa ottamallaan kuvalla, jossa australianpelikaani laskeutuu veteen.

Taistelevista nokikanoista napattu kuva oli paras lintujen käyttäytymismistä kuvaavassa kilpasarjassa. Kuvan otti Andrew Parkinson Britannian Derbyshiressa.

Bird Photographer of the Year -kilpailun voittajat palkittiin elokuun loppupuolella. Kilpailun tulokset löytyvät täältä.

Kilpailun parhaista kuvista on julkaistu kirja.

Kannuksen Eskola valittiin eilen vuoden kyläksi jo toista kertaa. Eskolassa kyläläiset ovat onnistuneet säilyttämään peruspalvelut järjestämällä ne itse. Ideana on se, että vanha kyläkoulu on kaiken keskus.

– Meillä on täällä koulun lisäksi yleinen lounasruokala. Siellä voi käydä syömässä kuka vain. Kotipalvelu vie ruoka-annokset niille kyläläisille, jotka eivät pääse tänne. He tekevät tarvittaessa kotisiivouksia, saunottavat ja auttavat asioinnissa. Koulu on myös juhlapaikka ja pitopalvelupaikka. Lisäksi täällä toimii parinkymmenen lapsen päiväkoti, jolle keittiö tekee ruoat, Eskolan Kyläpalvelu Oy:n hallituksen jäsen Jaakko Hautamäki listaa.

Eskolassa muutos alkoi vuonna 2013, kun Kannus ilmoitti sulkevansa kyläkoulun ja päiväkodin.

– Piti muuttaa tapaa ajatella, ottaa oma elämä hallintaan ja ruveta tekemään niitä asioita, jotka koetaan tärkeiksi. Jos julkinen hallinto ei hoida meille palveluita, perustetaan yritys, joka hoitaa. Pohjana meillä oli kyläsuunnitelma. Mietittiin, mitä palveluita meillä on, mitä tarvitaan, mitä tiloja on ja kuka palvelut tuottaa. Siinä syntyi ajatus, että koulu voisi olla muutakin kuin koulu, Jaakko Hautamäki kertoo.

Eskolan mallissa olennaista on joustavuus ja ketteryys.

– Pitää pystyä tarvittaessa sijaistamaan toista. Hyvä esimerkki on meidän kotipalvelun työntekijämme. Hän aloitti päiväkodista, oli siellä ammattilainen, kouluttautui kotipalveluun ja on tarvittaessa keittiöllä. Kaikki käy.

Kylän talkootoiminta muuttui bisnekseksi

Eskolassa toiminta pyörii osakeyhtiön kautta. Vuosibudjetti on runsaat 250 000 euroa. Työntekijöitä on kuusi. Raha tulee monesta pienestä lähteestä: osakeannista, päivähoitomaksuista, lounaista, kotipalvelusta, kioskista, kotiin myytävistä sämpylöistä, vuokratuloista.

– Mikään näistä palveluista ei olisi yksinään kannattavaa, mutta kun laitetaan kaikki yhteen, saadaan etua, monipuolisuutta ja päällekkäiset toiminnat karsiutuvat. Esimerkiksi kiinteistökuluille on monta maksajaa.

Eskolassa toiminta on muutamassa vuodessa laajentunut niin paljon, että palveluiden ylläpitäminen ja kehittäminen vaatii kokopäiväisen työntekijän.

– Työlästä on ollut. Toiminta on kuitenkin kasvanut pikkuhiljaa, samalla talkootyö on vähentynyt. Liiketoiminta hoidetaan nykyisin pääosin palkatulla työvoimalla, Jaakko Hautamäki kertoo.

Vain mielikuvitus rajana

Eskolan kylä ei jää paikoillleen. Tänä syksynä alkoi kouluyhteistyö uusmaalaisen Lapinjärven Porlammin kylän kanssa. Kokeilussa Lapinjärven kunnan on tarkoitus ottaa opetusvastuu Eskolan oppilaista. Tällöin vanhempien ei enää tarvitsisi kerätä opettajan palkkarahoja tai opetusmateriaalirahoja talkoilla.

Suunnitelmissa on myös myydä osaamista muualle.

– Meillä käy paljon vierailijoita kylistä ja hankkeista. Olemme myös itse käyneet puhumassa mallistamme. Tarkoitus on perustaa kylätominnan opastuskeskus, jossa kerrotaan Eskolan tarinaa. Sen avulla voimme markkinoida onnistuneita malleja myös muille. Tärkeätä on myös kehittää olemassa olevia palveluita ja kuulostella koko ajan, mitä kyläläiset tarvitsevat, hanketyöntekijä Miia Tiilikainen suunnittelee.

Eskolassa on jo kokeiltu ruoka-kesäteatteripakettia, espanjan ja englannin kielen kielikylpyä koululaisille ja päiväkotilapsille Erasmus-hankkeen vapaaehtoistyöntekijöiden avulla. Mitä he vielä keksivätkään?

Melkein joka kymmenes kadulla vastaantuleva teekkari on raivoraitis. Vanhemmista sukupolvista asia voi tuntua vieraalta, eikä suotta: 17 vuoden aikana kuppiinsylkevien määrä on kaksinkertaistunut.

Muutaman viime vuoden aikana myös yliopistojen opiskelijajärjestöt ovat huomanneet selkeän eron juomatapojen muutoksessa. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston opiskelijajärjestölle alkoi tulla palautetta tapahtumista. Opiskelijat toivoivat, että juhlia mietittäisiin myös juomattomien kannalta.

Toiveiden vuoksi Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunta ISYY katsoo järjestöavustuksia jakaessaan entistä tarkemmin opiskelijatapahtumien sisältöä. Rahaa saavat helpommin päihteettömät juhlat. Joensuun kampuksella on tiukka linja liikuntatapahtumien suhteen: niihin opiskelijajärjestön rahoja ei tipu, jos aiotaan läträtä alkoholin kanssa.

Vaikka raittiiden opiskelijoiden osuus on kasvanut, alkoholia käytetään silti runsaasti. Yliopiston miesopiskelija juo 3,2 kiloa puhdasta alkoholia vuodessa keskimäärin. Ammattikorkeakoulussa miesopiskelija juo teekkariin verrattuna selvästi enemmän: 4,3 kiloa vuodessa.

Koska opiskelijat ovat perinteisesti ryhmäytyneet kosteiden illanviettojen avulla, sosiaalinen paine juoda on todellinen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksen mukaan välivuoden jälkeen lähes joka viides korkeakouluopiskelija koki, että joutuu juomaan ystävien takia enemmän kuin itse haluaisi.

Kolme nuorta opiskelijaa kertoo oman alkoholittoman tarinansa.

1. Matti Nivala, matematiikka, Itä-Suomen yliopisto

Nivala kuuluu nimenomaan niihin korkeakouluopiskelijoihin, joiden määrä on lisääntynyt. Hän on lähes absolutisti eikä 27-vuotias matematiikan opiskelija ole ikinä ollut humalassa.

Yliopiston ensimmäiset viikot ovat tunnetusti kosteita ja ryhmäytyminen tapahtuu yleensä juhlissa, joissa juopotellaan.

– Ensimmäisinä opiskeluvuosina ja erityisesti ensimmäisinä viikkoina paine juoda oli kova, Nivala toteaa.

Nivala sanoo, että ryhmäpaine ja joukkoon kuulumisen tunne ovat sellaisia, joita ei edes osaa kuvailla. Vähäpätöiseksi tarkoitetut heitot voivat päästä nahan alle.

– Joskus paine on sanallista: eihän noin vähästä tule humalaan, kyllähän sinunkin pitää ottaa.

Nivalalle alkoholi on ruoka- tai juhlajuoma, jota nautitaan korkeintaan kaksi lasillista.

Se on eräänlainen yhdistävä tekijä ja auttaa ryhmäytymään. Matti Nivala

Syitä Nivalalla on juomattomuuteen on oikeastaan kaksi: raha ja terveys. Hänellä on muitakin harrastuksia kuin opiskelijabileet ja ne ovat ryyppäämistä tärkeämpiä.

Kuudennen vuoden opiskelijan mielestä alkoholi kuitenkin kuuluu opiskelijakulttuuriin.

– Sillä on myös positiivisia vaikutuksia, koska se on eräänlainen yhdistävä tekijä ja auttaa ryhmäytymään, Nivala sanoo.

– Valitettavasti yhä enemmän on kuitenkin opiskelijoita, jotka vetävät itsensä aivan rapakuntoon. Yleensä samat ihmiset juovat umpihumalat 4–5 kertaa viikossa.

2. Paavo Kyyrönen, tietojenkäsittelytiede, Itä-Suomen yliopisto

Kuopiossa asuva 25-vuotias Paavo Kyyrönen aloitti tietojenkäsittelytieteen opinnot ja omien sanojensa mukaan otti opiskelijaelämästä ilon irti.

– Juominen kuuluu osaltaan opiskelijaelämään, ainakin sen alkuun. Ainejärjestöjen tutustumisillat olivat lähes poikkeuksetta kapakassa ja intistä vasta päässeen nuoren miehen oli helpompi tutustua tuntemattomiin ihmisiin tutustua kylmän kaljan äärellä.

Alkuhuuman jälkeen Kyyrösen juominen muuttui määrän sijasta laatuun. Syy muutokseen oli Kyyrösen havahtuminen laadukkaisiin pienpanimo-oluisiin.

Alkoholin käytön vähentäminen on jonkinlainen buumi. Paavo Kyyrönen

– Halusin keskittyä laatuun ja makuun. Ja keskustelemaan aiheesta hyvässä seurassa.

Kyyrönen perusti neljän ystävänsä kanssa Itä-Suomen yliopiston opiskelijoille tarkoitetun olutseuran. Sen on tarkoitus toimia vaihtoehtona kännäämiselle ja tutustuttaa jäseniä suomalaisten pienpanimoiden oluisiin.

Kyyrösen mielestä opiskelijoiden juomatavat ovat muuttuneet muutaman viime vuoden aikana.

– Jossain määrin hirveiden pohjien juominen on vähentynyt. Se ei ehkä ole tietoinen vaan kollektiivinen valinta. Alkoholin käytön vähentäminen on jonkinlainen buumi.

3. Heini Tuovinen,valokuvaus ja graafinen suunnittelu, Pohjois-Karjalan ammattiopisto

19-vuotias Heini Tuovinen on kuullut ammattikoululaisten hurjista bileistä. Juttujen mukaan niissä saatetaan juoda reilusti ja toilailla kaatokännissä.

Itse hän ei ole ikinä ollut humalassa eikä haluakaan olla. Maistella hän kyllä voi erilaisia juomia, mutta suullinen pahanmakuista alkoholia riittää.

– Jos muut haluavat juoda, juokoot. Se ei ole minun asiani. Toisten perään voin katsoa, etteivät tee typeryyksiä.

Tuovista ei vain yksinkertaisesti kiinnosta juoda ja olla kännissä. Nuori Outokummussa opiskeleva nainen sanoo uskovansa isän sanaa juomisen hauskuudesta.

– Isä kuuluu siihen ikäpolveen, joka käyttää alkoholia enemmän. Hän on sanonut, etten jää mistään paitsi vaikka en joisikaan. Uskon hänen tietävän, mistä puhuu.

Toisten perään voin katsoa, etteivät tee typeryyksiä. Heini Tuovinen

Lukion käynyt Tuovinen on tarkoituksella jättänyt juhlia väliin. Abiristeilylle hän ei lähtenyt ollenkaan ja penkinpainajaisten kuorma-autoajelun jälkeen hän meni kotiin. Mitäpä hän niissä tekisi, jatkot kun yleensä ovat kosteat.

Monet nuoret juhlistavat täysi-ikäisyyttään ravintolassa tai kavereiden kanssa. Toiset jopa odottavat synttäreiden kännäämistä. Tuovisen omat juhlat ovat yleensä vain juttelemista ja yhdessä olemista.

Kun Tuovinen täytti 18 vuotta, kotona oli tarjolla kahvia ja kakkua. Kavereiden kanssa oleskeltiin ja juteltiin, ihan rennosti.

Kukaan hänen kavereistaan ei painosta juomaan.

– Olemme avoimia sillä tavalla, ettei ketään haittaa toisen juomattomuus tai juominen. Toisaalta minun kaveripiirissä ei ole sellaisia, jotka olisivat aina ihan räkäkännissä.

Venäjä on valmis osallistumaan keskusteluihin Pohjois-Korean tilanteen ratkaisemiseksi.

Kremlin tiedottajan mukaan Venäjä ei kuitenkaan ole vielä nähnyt merkkejä siitä, että Pohjois-Korean vastaisilla pakotteilla olisi positiivista vaikutusta.

YK:n turvallisuusneuvosto kiristi Pohjois-Korea-pakotteitaan heinäkuun alussa maan tekemien ohjuskokeiden jälkeen.

– Nämä pakotteet eivät ole saaneet aikaan positiivista vaikutusta, Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov sanoi.

YK:n turvallisuusneuvosto kokoontuu maanantaina iltapäivällä keskustelemaan tilanteesta.

Venäjä on aiemmin tänään kehottanut välttämään Pohjois-Korean suhteen kaikkia toimia, jotka voisivat edelleen kiristää jännitteitä. Se on kehottanut osapuolia neuvotteluihin ja vuoropuheluun.

Kremlin mukaan presidentti Vladimir Putin ei itse aio olla puhelinyhteydessä Pohjois-Korean johtajaan Kim Jong-uniin.

Päivitetty 21.30. Lisätty turvallisuusneuvoston kokous.

Lue myös:

Presidentti Donald Trump: Pohjois-Korea on roistovaltio

Etelä-Korea: Jopa viisi kertaa Nagasakin atomipommia kovempi räjähdys

Timo Soini tuomitsee Pohjois-Korean ydinkokeen – pitää vaarallisena ja edesvastuuttomana tekona

Suomalaistutkija Pohjois-Korean ydinkokeesta: Ei yllätys, mutta huolestuttavia väitteitä esitetty

Verkkokauppa on haastanut kivijalkaliikkeet viime vuosina lujasti. Kehno taloustilannekin on ajanut kotimaista vaatekauppaa ahtaalle.

Talouden piristyessä perinteinen muotitalo Nanso on tekemässä rajun tyylimuutoksen ja iskemässä erityisesti Etelä-Suomen kasvukeskuksiin.

Toimitusjohtaja Antti Rönkön mukaan vienti ja verkkokauppa ovat tärkeitä, mutta Nansossa panostetaan nyt erityisesti omiin jakelukanaviin.

Nanso on avaamassa jopa kymmenkunta uutta myymälää lähivuosina.

– Meillä on tavoitteena avata viidestä kymmeneen uutta myymälää, kasvua haetaan erityisesti kotimaasta.

Koko toimiala on kovassa murroksessa

Koko toimiala on ollut melkoisessa murroksessa. Tekstiili- ja muotialat ry:n mukaan vaatealan myynti oli huipussaan vuonna 2012, jolloin suomalaiset ostivat tuotteita noin 4,5 miljardin euron edestä. Vajaassa viidessä vuodessa kokonaismyynnissä on pudottu noin 400 miljoonaa euroa.

– Vaatteissa säästetään ensimmäisenä ja myös laman päätyttyä kestää hetken aikaa ennen kuin asiakkaat palaavat vaatekauppaan, Tekstiili- ja muotialat ry:n toimitusjohtaja Veli-Matti Kankaanpää sanoo.

– Tänä vuonna alalla päästäneen puolentoista prosentin kasvuun.

Vielä alkuvuonna naisten muodin vähittäismyynti supistui edelleen kolmisen prosenttia.

– Näin ollen me ollaan erittäin tyytyväisiä siihen kasvuun, mitä me ollaan saatu meidän omissa myymälöissä, Nanson toimitusjohtaja Antti Rönkkö summaa.

– Jatkuvien brändien osalta me ollaan alkuvuodesta saatu aikaiseksi jopa 30 prosentin myynnin kasvu.

Nanso hakee myös uutta ilmettä – Rönkkö: Uudistukset jatkuvat

Uudistusten virrassa Nanso pyrkii eroon myös vanhasta ilmeestä. Toimitusjohtaja Rönkön mukaan ensi askeleet ovat olleet rohkaisevia.

– Kyllä me haluamme uskoa, että se muutos, mitä me olemme meidän omien brändien osalta vähittäismyynnissä nähneet, niin se on meidän oman toiminnan avulla saatua kasvua.

Rönkkö sanoo, että brändiuudistuksen jälkeen kuluttajat ovat löytäneet tuotteet uudella tavalla.

– Kuluttajat ovat selvästi kiinnostuneita näiden meidän perinteisten brändien uudelleen tulemisesta.

Rönkkö sanoo, että myös yhtiön taloutta tasapainottavat rakennemuutokset jatkuvat.

– Uudistukset ovat yhtiössä yhä kesken ja niitä tullaan viemään eteenpäin määrätietoisesti. Talousluvut eivät suinkaan ole piristymisestä huolimatta tyydyttäviä, Rönkkö sanoo.

Moni korkeakoulupaikasta tuloksetta kilpaillut nuori toivoo, ettei pääsykokeista luovuttaisi, vaikka niihin pänttääminen on raskasta.

– Onhan se tuntunut tosi rankalta, kun joka vuosi on tehnyt pääsykokeiden eteen kaikkensa, ja tehty työ vain valuu vessanpöntöstä alas. Sitten seuraavana keväänä joutuu taas aloittamaan nollasta.

Näin kertoo nuori nainen, joka on joutunut pettymään kolme kertaa kuullessaan yliopiston pääsykokeiden tulokset. Puheenaihe on sen verran arka, ettei hän halua kertoa kokemuksistaan omalla nimellään. Tässä jutussa hän esiintyy nimellä Aino.

Ylioppilaaksi valmistuttuaan Aino piti välivuoden. Sen jälkeen hän haki psykologiaa opiskelemaan, muttei pääsyt läpi. Sittemmin Aino on pyrkinyt kaksi kertaa sosiaalitieteitä lukemaan.

– Joka kerta, kun olen hakenut yliopistoon, olen mennyt valmennuskurssille. Olen jättänyt työnteon ja lukenut kokeisiin kahdeksan tuntia päivässä.

Vaivannäöstä huolimatta jatko-opintopaikkaa ei ole hellinnyt. Ainon elämä on pysähtynyt polkemaan paikalleen. Hän odottaa jälleen kevättä ja seuraavia pääsykokeita.

Odotusta sävyttää uusi huoli: ensi kerralla entistä suurempi osa korkeakoulupaikoista jaetaan ylioppilaspapereiden perusteella ja pääsykokeiden määrä vähenee. Aino miettiikin, heikkenevätkö hänen mahdollisuutensa kilvassa entisestään. Itseluottamus on alkanut murentua aikaisempien pettymysten vuoksi.

– Sitä on alkanut kyseenalaistamaan omaa älykkyyttään ja pohtia, onko minusta akateemiselle uralle, selittää Aino.

Kymmenien tuhansien nuorten jono

Aino ei ole ongelmineen yksin.

– Jonossa on arviolta 60 000 sellaista alle 30-vuotiasta, joista lähes jokainen päätyy lopulta korkeakoulutukseen, kertoo akateemisten palkansaajien etujärjestön, Akavan koulutuspolitiikan asiantuntija Ida Mielityinen.

Nelikymppisenä heistä enää viisi prosenttia on Mielityisen mukaan vailla korkeakoulutusta.

Korkeakouluun pyrkiminen vie keskimäärin 2–3 vuotta. Monella nuorella pääsykoerumbaan kuluu pitempikin aika.

Korkeakoulujen hakujonoihin on pyritty vaikuttamaan monin tavoin. Merkittävin uudistus on ollut se, että yliopistot ja korkeakoulut on velvoitettu varaamaan kiintiöt nuorille, joilla ei ole vielä korkeakoulupaikkaa tai valmista tutkintoa.

Niin sanotut ensikertalaiskiintiöt ovat muuttaneet pääsykoekilpaa oleellisesti ja johtaneet siihen, että nuoret taktikoivat hakuprosessissa enemmän kuin ennen.

Taktikoinnin takia haetaan vain yhteen

Yhteishaussa nuoren on mahdollista pyrkiä samanaikaisesti jopa kuuteen eri kohteeseen. Ensikertalaiskiintiöiden vuoksi moni hakee kuitenkin vain yhteen. Myös Aino on tehnyt niin.

– En ole halunnut toimia niin, että tulisin nopeasti valituksi mihin tahansa opiskelupaikkaan. Joutuisin kenties pian toteamaan, ettei tämä ei ole ”minun juttuni”. Jos sitten opiskelupaikan saatuani päättäisinkin vielä hakea siihen ykköskohteeseeni, johon oikeasti haluaisin, sisäänpääsy olisikin huomattavasti vaikeampaa, koska en olisi enää ensikertalainen.

Monissa hakukohteissa ensikertalaisille on varattu aloituspaikoista 70 prosenttia, joissakin jopa 80 prosenttia. Ensikertalaisen statusta ei siis kannata heittää hukkaan. Tämän vuoksi moni nuori kieltäytyy vastaanottamasta opiskelupaikkaa yhteishaussa kakkos- tai kolmossijalle laittamassaan kohteessa.

Nuoret välttelevät ”väärän alan” opintoihin ajautumista myös toisesta syystä, kertoo Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) koulutuspoliittinen vastaava Jyri Lähdemaa.

– Kun opintotukikuukausia on vähennetty kymmenellä, nuoren täytyy olla hyvin tarkka siitä, millaisen paikan hän ottaa vastaan. Tavallaan vanhassa järjestelmässä hänellä oli käytettävissään kymmenen tukikuukautta nykyistä enemmän sen kokeilemiseen, kokeeko hän jonkin alan omakseen.

Käytännössä opintorahakuukausien määrä on mitoitettu nyt niin, että ahkera opiskelija ehtii juuri ja juuri suorittaa yhden tutkinnon tuen turvin. Tästäkin syystä leijonanosa opiskelemaan pyrkivistä nuorista keskittyy hakemaan vain mieluisimpaan opiskelupaikkaan.

Nuorten taktikointi näkyy opetushallituksen tilastoista.

Vuonna 2016 korkeakouluihin päässeistä noin 70 prosenttia tuli valituksi ensisijaisen hakutoiveensa perusteella. Se on korkea luku siihen nähden, miten yhteishakujärjestelmän on tarkoitus toimia.

Kiintiöt vaikeuttavat alan vaihtoa

Kaikesta huolimatta moni nuori kokee aloittaneensa väärän alan tai oppiaineen opinnot.

Kaksi vuotta historiaa hyvällä menestyksellä opiskellut Anna lukeutuu tuohon joukkoon. Hän pyrki keväällä luokanopettajakoulutukseen, koska arveli, että se parantaisi hänen mahdollisuuksiaan työllistyä valmistumisen jälkeen.

Anna ponnisteli rankasti, jotta opintosuunnan vaihto olisi onnistunut.

– Ensin tein parissa kuukaudessa noin puolen vuoden opinnot, jotka minun olisi pitänyt kevään aikana tehdä. Halusin, ettei nyt opiskelemani tutkinto viivästy, jollen pääse sisään opettajakoulutukseen.

Anna on edennyt opinnoissaan hyvin. Hän on tottunut näkemään vaivaa menestyksensä eteen.

Pääsykokeisiin Anna sanoo lukeneensa kymmenisen tuntia päivässä kahden ja puolen kuukauden ajan. Hän ei kuitenkaan tullut valituksi ja koki tulleensa rangaistuksi.

– Se oli aika pysäyttävä tunne. Tunsin, että minulta suljetaan tahallaan mahdollisuuden ovi vain siksi, että olen opiskellut aikaisemmin jotain muuta.

Anna arvelee jääneensä haussa rannalle lähinnä siksi, että luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalinnassa oli varattu ensikertalaisille 80 prosenttia aloituspaikoista.

– Koen olevani kuin juoksuhiekassa. Mitä enemmän pyristelen, näen vaivaa ja yritän, sitä syvemmälle tunnen uppoavani. Tunnen, ettei se ole minusta kiinni, vaan vika on nimenomaan järjestelmässä, selittää Anna.

Kiintiöt alkavat hiljalleen purra

Valtaosa korkeakouluihin pyrkijöistä luetaan ensikertalaisiin. Siksi myös valituista suurin osa on ensikertalaisia. Esimerkiksi viime vuonna korkeakouluihin hyväksytyistä 80,4 prosenttia (36 054 henkilöä) oli ensikertalaisia.

Vuosi 2016 oli korkeakouluhauissa kuitenkin erityinen ensikertalaisille. Silloin koulujen oli pakko käyttää ensikertalaiskiintiöitä ensimmäistä kertaa.

– Kiintiöiden vuoksi opiskelemaan valituksi tuli 250 sellaista henkilöä, jotka eivät muuten olisi opiskelupaikkaa saaneet. Eli nuo hakijat ajoivat alemmilla pisteillä ohi joistakin ei-ensikertalaisista. Tällaista ei aikaisemmin ollut tapahtunut, kertoo erityisasiantuntija Mikko Eronen opetushallituksesta.

Toisin sanoen viime vuonna korkeakouluihin valituista 0,56 prosenttia sai paikkansa ensikertalaiskiintiöiden ansiosta.

Tämän vuoden oppilasvalinnan tuloksista ei ole lopullista tilastoa. Ennen peruutuspaikkojen jakoa kerätyt tiedot viittaavat kuitenkin siihen, että kiintiöistä on hyötynyt suurin piirtein samansuuruinen joukko kuin vuosi sitten.

Akavan koulutuspoliittinen asiantuntija Ida Mielityinen ei pidä ensikertalaiskiintiöitä suurimpana pulmana korkeakoulujen opiskelijavalinnassa.

Hänen mielestään suurempi ongelma on se, että yhteishaussa on mukana sellaistakin väkeä, jota siellä ei pitäisi olla.

Korkeakoulujen pääsykokeisiin osallistuu myös jo tutkinnon suorittaneita, täydennyskoulutusta kaipaavia hakijoita. Kokeissa on niin ikään paljon sellaisia hakijoita, joilla on jo korkeakoulupaikka; heitä, jotka haluavat siirtyä opiskelemaan eri tutkintoa kuin mihin ovat alun perin hakeutuneet.

Esimerkiksi Annalle pitäisi Mielityisen tulkinnan mukaan olla tarjolla jokin toinen reitti opintosuunnan vaihtoon.

Uudistusten mylläkkä ahdistaa nuoria

Maan poliittinen johto on usean hallituskauden ajan pyrkinyt siihen, että nuoret saataisiin siirtymään toisen asteen koulutuksen jälkeen entistä nopeammin korkeakouluopintojen pariin.

Tavoitteena on myös se, että nuoret valmistuisivat korkeakouluista aiempaa nopeammassa tahdissa, jotta suomalaisten työurat pitenisivät ja valtion verotulot karttuisivat. Tavoitteita on koetettu vauhdittaa monin tavoin.

Opintotukea on leikattu ja sen kestoa on lyhennetty. Lukion jälkeisen sapattivuoden pitämistä on vaikeutettu.

Alle 25-vuotiaiden on pyrittävä yhteishaun kautta useampaan kuin yhteen kohteeseen, jos he mielivät säilyttää oikeutensa saada työttömyyskorvausta. Lisäksi korkeakoulut on velvoitettu varaamaan opiskelijavalinnoissaan kiintiöt ensikertalaisille.

Herttoniemen yhteiskoulun opinto-ohjaaja Elina Salmi sanoo uskovansa kokemuksensa perusteella, että toimeenpannut muutokset pikemminkin hidastavat kuin nopeuttavat korkeakoulutukseen siirtymistä.

Pelisääntömuutosten vyöry on hämmentänyt nuoria. Nuorten on täytynyt arvioida yhä uudelleen, miten heidän kannattaa lukiossa ja opiskelupaikkaa hakiessa toimia.

Elina Salmi kertoo, että osa lukiolaisista on melko stressaantuneita, jopa ahdistuneita näistä syistä. Myös opinto-ohjaajan on ollut entistä vaikeampaa neuvoa nuoria.

– Olen aiemmin rauhoitellut jatko-opintojaan miettiviä nuoria sanoen: ”Ei sinun tarvitse ottaa kuin ensimmäinen askel tietämyksesi ja itsetuntemuksesi pohjalta. Voit myöhemmin korjata valitsemaasi kurssia.”

Enää hän ei välttämättä uskalla sanoa samaa.

– Nyt nuoren pitäisi nimttäin tietää oikeasti, mitä hän haluaa. Hänen pitäisi myös heti sitoutua siihen.

Yliopistoilla ja korkeakouluilla on oikeus määritellä opiskelijavalinnan kriteerit itse. Se on osa korkeakoulujen autonomiaa. Siksi hakumenettelyt ja valinnan kriteerit vaihtelevat paljon eri oppilaitosten välillä.

Elina Salmi sanoo, että nuorten kannalta on erittäin ongelmallista, jos oppilasvalintaan liittyviä kriteerejä ja pelisääntöja muutetaan äkkinäisesti.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta ilmoitti viime marraskuussa, että kevään sisäänpääsyvaatimuksiin lisätään uusi ylioppilastutkintoaine, matematiikka.

– Tuollainen tieto nuorten pitäisi saada jo lukion alussa. Silloin laaditaan alustava ylioppilastutkintosuunnitelma ja opinto-ohjaajat kertovat nuorille mitä aineita millekin alalle pyrkivän täytyy valita lukiossa.

Ylioppilastutkinnon merkitys kasvaa oleellisesti

Ensi keväänä korkeakoulujen opiskelijavalinnat uudistuvat.

Opetusministeriö on sopinut korkeakoulujen kanssa, että valinnat tehdään entistä useammin ylioppilastutkintotodistusten perusteella. Pääsykokeiden määrää vähennetään ja niitä kevennetään, jotta kokeisiin osallistuminen enää edellyttäisi valmennuskurssien käymistä.

Uudistus on määrä panna toimen asteittain; pääsykokeista ei ole tarkoitus luopua kertarysäyksellä. Ensikertalaiskiintiötkin säilyvät, vaikka hakujärjestelmä muuttuu.

Muutos on kuitenkin merkittävä. Sisäänpääsykisan luonne muuttuu oleellisesti. Kauppakorkeakoulut ovat jo päättäneet, että niiden yhteishaussa 60 prosenttia paikoista jaetaan ensi vuonna todistusarvosanojen perusteella. Muut korkeakoulut päättävät kriteereistään viimeistään marraskuussa.

Korkeakoulujen hakujonoon juuttuneet nuoret ovat nyt huolissaan siitä, tuleeko heistä kenties väliinputoajia uudistuksen vuoksi. Jyri Lähdemaa SYL:sta arvelee, että huoleen voi joillakin nuorilla olla aihetta.

– Jos henkilö on ollut useamman vuoden hakujonossa, hän on todennäköisesti panostanut enemmän pääsykokeeseen kuin ylioppilaskirjoituksiin. Kun kirjoitusten painoarvo nousee, hänen täytyisi kenties käydä iltalukio ja uusia kirjoitukset, jotta voisi olla täsmälleen samalla viivalla muiden kanssa. Siitä saattaa tulla niin vaikeaa, että hakija jää väliinputoajaksi.

Ei olekaan ihme, että kolme kertaa pääsykokeisiin osallistunut Aino on uudistuksesta huolissaan.

– Olen kirjoittanut huomattavasti keskiarvoa paremmin, mutta ei minulla ole viittä laudaturia. Mietin mitä tekisin, jos kirjoituksiin osallistuvat alkaisivat panostaa niihin huomattavasti enemmän kuin minä tein?

Aino haluaisi, ettei pääsykokeista luovuttaisi kokonaan. Hänen on tarkoitus hakea yliopistoon niin kauan kunnes pääsee opiskelemaan.

– Ensi keväänä olen ajatellut hakea sosiaalitieteiden lisäksi joihinkin muihinkin vaihtoehtoihin, jotta saisin edes jonkin koulupaikan.

Anu Lehtiö, 31, ei lapsena saanut omaa kissaa allergiansa vuoksi. Jokunen vuosi sitten Anu päätti uhmata lääkärin ohjeita ja luottaa siedätykseen. Hän hankki itselleen maatilakissa Pekan. Siitä kaikki alkoi.

– Pitihän Pekalle saada kaveri, koska eihän se nyt ole mistään kotoosin, että on vaan yksi kissa.

Simo löytyi muutaman kuukauden päästä löytöeläintalosta. Se oli Anun ensimmäinen visiitti Vaasan kissataloon. Silloin nuori nainen ei vielä tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

– Alunperin kävin tekemässä siellä yhden siivousvuoron viikossa, mutta jotenkin yksi asia johti toiseen, ja hetken päästä minulla oli 40 kissaa täällä.

– Vähän niin kuin lähti käsistä.

Anu on vuokrannut hoitokissoilleen oman tilan, vanhan kampaamon, ja silmäilee siellä hellästi uusinta hoidokkiaan. Hector on kovia kokenut kolli, löytökissa, jonka omistajaa etsittiin pitkään, ennen kuin nälkiintynyt ja surkeaan kuntoon päässyt kissa loukutettiin talteen. Anun hoiviin kissa tuli kesän alussa.

Loukuttajien mukaan Hector oli naapuruston kissoja terrorisoinut villikissa. Tämä poika ei ole kyllä sen enempää villi kuin häijykään - vain henkiinjäämisestään taisteleva, ihmisen hylkäämä ja epätoivoinen. - Anu Lehtiön Facebook-päivitys

Kissat tarvitsisivat lain suojaa

Joka vuosi 10 000 kissaa päätyy löytöeläintaloihin. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton SEYn arvion mukaan ainakin saman verran kissoja kuolee luontoon tai lopetetaan ei-toivottuna. SEY on toistuvasti kiinnittänyt huomiota siihen, että kissat työllistävät kohtuuttomasti vapaaehtoisia eläinsuojelijoita.

Kissojen suojelijat ovat toivoneet, että uusi eläinsuojelulaki toisi vihdoin parannusta kissojen asemaan. Kissojen kannalta tärkeimmät lakiuudistukset, kuten pakollinen tunnistusmerkintä, näyttävät kuitenkin jäävän toteutumatta.

Kotien etsiminen hylätyille kissoille ja luonnossa villinä elävien kissojen loukuttaminen on ja pysyy vapaaehtoisten vastuulla. Anu Lehtiö sanoo, että tuskin monikaan tajuaa, kuinka isosta ongelmasta on kysymys ja kuinka valtavasti vapaaehtoisten työtä tarvitaan.

– Avuntarve ei ole suuri, se on katastrofaalisen suuri.

Anun silmät kostuvat välillä, kun hän muistelee kohtaamiaan kissoja, kertoo niiden tarinoita. Arvo oli se kissa, joka sinetöi kissanaisen kohtalon. Arvoa oli ammuttu kiduttamistarkoituksessa.

– Se tuli kuivuneena, nälkiintyneenä, rikki revittynä ja surkeana kissapopulaatioalueelta. Menin hakemaan kissaa, mutta toin mukanani enkelin. Arvon tapaaminen herätti minussa rakkauden näitä kaikkia kaltoin kohdeltuja kohtaan.

Muuttokuormista unohtuneet

Anu kertoo vuodattaneensa useammat kyyneleet, kun on joutunut miettimään, mitä kaikkea hänen hoitamansa eläimet ovat saaneet kokea.

– Julminta mitä kissalle voit tehdä, on jättää pärjäämään se yksin. Eläinrääkkäystä on myös se, että kissan hylkää.

Ollaan menossa ensi viikolla lääkäriin, ja Hector pääsee viimein takuistaan eroon. Vatsassa kääntää joka kerta, kun tuota kissan nykykuntoa katsoo. Kulta pieni, kun olisit ansainnut paremman kodin. - Anu Lehtiön Facebook-päivitys

Hectorin historia on hämärän peitossa. Onko se muuttokuormasta "unohtunut" vai jostain muusta syystä jäänyt kodittomaksi, sitä Anu ei tiedä.

– Oletettavasti se on ollut jonkun kissa joskus, mutta en lähetä lämpöisiä terveisiä sille ihmiselle, jos se ihminen on tiennyt, että kissa on tuossa kunnossa.

Anu kertoo, että loukusta kömpinyt otus ei juuri kissaa muistuttanut.

– Koko karmea totuus paljastui vasta eläinlääkärin pöydällä. Hectorin pitkä turkki oli paksuudeltaan noin nelisenttiseksi paakkuuntunut, kivikova laatta, jonka irrottaminen vaati pitkän ja tarkan prosessin.

Jaksamisen rajoilla

Vaasan kissatalon aktiivina Anu Lehtiö tietää, että sadat vapaaehtoiset tekevät Suomessa työtä kissojen auttamiseksi välillä jaksamisenkin rajoilla. Yksistään Vaasan kissataloon tuli viime vuonna yli 200 koditonta kissanpentua ja aikuisia kissojakin liki sata.

– Kissatalolla on aivan sietämätön resurssipula. Aktiiveja tarvittaisiin lisää, kotihoitajia tarvittaisiin lisää, rahaa tarvittaisiin lisää.

Varsinkin tuttipulloruokinnassa olevien pentujen hoitaminen vie paljon aikaa. Anulle keinoemona toimiminen on tuttua puuhaa. Hänellä on ollut yhtä aikaa "tutitettavana" jopa 20 pentua.

Pennut tarvitsevat Anun mukaan emonmaidonkorviketta vähintään neljä kertaa vuorokaudessa ja mielellään useamminkin, kolmen tunnin välein. Alle kolmen viikon ikäiset pennut eivät osaa myöskään pissata itse. Pissattamisen emo hoitaa nuolemalla, ihminen käyttää apuna vanupuikkoa.

Pentujen hoitaminen on työlästä, mutta myös palkitsevaa. Elämään pelastetuille pennuille koti löytyy yleensä melko helposti. Toisin on aikuisten ja varsinkin villiintyneiden aikuisten kissojen kanssa. Kulkukissoista moni päätyy lopetettavaksi.

Maaseudun kissalaumat

Anu Lehtiö asuu maaseudulla Vähässäkyrössä, vaikka kuntaliitoksen myötä kaupunkilainen onkin. Monin paikoin maatalousvaltaisilla alueilla kissaongelma on räjähtämässä käsiin.

– Siinä saatta olla iänkaiken istuvat asenteet, että kissat ei enää hiirestä, jos ne leikataan.

Yksikin leikkaamaton vapaana liikkuva kissa voi olla kissapopulaation alku. Vanhojen maatilarakennusta liepeillä tiedetään elävän kymmenien ja jopa yli sadan villikissan laumoja.

– Voisin tuollaisen loukun viedä mihin tahansa latoon tällä alueella ja luultavasti siellä olisi hetken päästä kissa. Ja pennut jossain lähistöllä. Niitä pieniä pentuja on tippunut tallien välikatoista ja löytynyt aivan käsittämättömistä paikoista, huokaisee Anu.

Laumassa kasvaneiden kissojen pelastaminen on lähes toivoton tehtävä. Anun mukaan suurin osa niistä on niin arkoja tai huonokuntoisia, että ne joudutaan viemään suoraan piikille.

– Mutta kyllähän sekin on parempi vaihtoehto kuin se, että ne joutuvat jäämään sinne ulos.

Villikissasta kotikissaksi

Joskus villinkin kissan kesyttäminen onnistuu. Yksi Anun silmäteristä kurkistelee lempipaikastaan kaapin alta. Se on Körmy, villiintyneestä laumasta loukutettu kissa, joka ei Anun hoiviin tullessaan ollut juurikaan ollut ihmisten kanssa tekemisissä.

– Siellä oli vähän iäkkäämpi pienituloinen pariskunta, joka alkoi leveämmän leivän toivossa jalostaa valkoisia kissoja. Toinen pariskunnasta menehtyi ja toinen joutui palvelukotiin ja kissat jäivät yksin. Kun niitä ei ollut leikattu, lauma alkoi kasvaa nopeasti, kertoo Anu.

Kunnan ratkaisu olisi ollut se, että ne tapetaan nälkään. Anu Lehtiö

Vapaaehtoisille lauman loukuttaminen oli iso urakka. Anu on vihainen vieläkin, kun kertoo kyseisen kunnan terveystarkastajan kirjeestä, jossa hoitoa vaille jääneiden kissojen ruokinta kehotettiin lopettamaan, koska siitä aiheutuu jyrsijäongelma.

– Kunnan ratkaisu olisi ollut se, että ne tapetaan nälkään.

Puolessa vuodessa Körmy on jo onnistunut valloittamaan hoitajansa sydämen - luottamusta on rakennettu pikku hiljaa.

– Nyt se on aivan uskomattoman ihana, ylisosiaalinen, näykkii kättä. Tässä on taas yksi kissa, jonka haluaisin pitää itselläni.

Kissat ja maailman hätä

Anu Lehtiö on aina ollut eläinrakas. Jo lapsena Anu halusi auttaa eläimiä. Anu muistelee hymyillen, miten hän yritti nesteellä elvyttää puolikuollutta harakkaa tai leikkimökissä ruokkia salaa kulkukissaa.

– En itsekään tajunnut kuinka vahvasti kissaihminen olen, ennen kuin otin ensimmäisen kissan. Jos ei järjellä ajattelisi, niin kyllähän minulla olisi kymmenkertainen määrä kissoja.

Tänään koitti se päivä, kun jokin Hectorin katseessa oli muuttunut. Silmistä näki, että se oli päättänyt antaa mulle mahdollisuuden. - Anu Lehtiön Facebook-päivitys

Punkkarikissa Hector otti tänään ison harppauksen kesyyntymisessä, kun tuli PUSKEMAAN aamulla mun jalkaa! - Anu Lehtiön Facebook-päivitys

Anu tunnustaa kantavansa hullun kissanaisen geeniä. Asialleen omistautuneen naisen katse ei värähdäkään, kun hän kuulee kysymyksen: Miksi pelastaa kissoja, eikö pitäisi laittaa rahat ihmisten auttamiseen?

– Kyllähän se on taivahan tosi, että maailmassa on paljon pulaa ja hätää tällä hetkellä, miettii Anu.

Hän on kuitenkin tuohtunut siitä, että tämä yksi ja sama kortti vedetään esiin esimerkiksi Vaasassa aina, kun puhutaan kissatalon avustamisesta.

– Sanotaan, että rahat pitää laittaa ihmisten auttamiseen eikä kissoille, mutta mihin se sitten laitetaan. Rakennetaan ökystadioneita ja muuta, sekö on sitten sitä ihmisten auttamista.

Hurmurikissa Hector etsii kotia!

Kissojen auttamisesta on tullut Anulle elämäntapa, josta hän ei luovu. Auttamisen tavat ovat kuitenkin muuttumassa, sillä Anu iloitsee nyt vauvan odotuksesta.

– Olen alkanut jo työstää kirjaa näistä koskettavimmista tapauksista. Kirjoitamisesta tykkään tosi paljon. Siinä vaiheessa kun en konkreettisesti pysty hoitamaan kodittomia kissoja, voin antaa apuni valistamisen kautta.

Anun hartain toive on, että ihmisten asenteet muuttuisivat. Että kissoja alettaisiin arvostaa niin paljon, ettei niitä hylättäisi ja jätettäisi pärjäämään yksin. Ja että kaikki kissat leikattaisiin.

Jatkossa Anu aikoo myös kuvata kissatalolla kissoja ja tehdä niistä mainoksia. Facebook on ollut Anulle korvaamaton apuväline, kun hän on etsinyt kissoilleen uusia koteja.

– Kissaryhmissä olen kuluttanut naamani puhki. Sitä kautta olen suurimmalle osalle näistä kodin saanut - kissoja lähtee täältä ympäri Suomen.

"Hei ystävä pyyhi kyyneleet, aivan turhaan niitä teet..." Mandoliinimies muutti eilen omaan kotiin Kotkaan. Onnellista elämää ja pitkää ikää, Hector. Kunpa yksikään kissa ei enää joutuisi niin paljon kärsimään, kuin sinä ennen loukkuun astelua. - Anu Lehtiön Facebook-päivitys

Onnellinen loppu

Hectorille kävi hyvin, uusi koti löytyi ennen kuin kesä oli ohi. Sen Anu Lehtiö osasi ennustaakin jo kesän alussa.

– Siinä vaiheessa, kun sitä kotia etsitään, niin se muuttuu kyllä kissan eduksi se kaikki kamala mitä se on kokenut. Ihmiset ovat kuitenin empaattisia. Mitä rankempi elämä kissalla on ollut, sitä varmemmin ihmiset heltyvät.

Se luottamus, mitä se osoitti heti alkumetreillä, oli jotain ihmeellistä, kun ottaa humioon, miten kaltoin sitä ihmiset olivat kohdelleet. Anu Lehtiö

Anu myöntää, että välillä on rankkaa hänellä itselläänkin. Surua ja murhetta, sitäkin riittää vapaaehtoistyössä.

– Siinä pitää keksittyä niihin onnistumisiin, siihen että on pystynyt jotain yksittäistä kissaa auttamaan. Jälkeenpäin on ihana kuulla ja saada kuvia, miten kissat ovat sopeutuneet ja viihtyvät uusissa kodeissaan.

Anu kaivaa vielä yhden kuvan puhelimestaan. Se on Arvo. Tämä löytökissa päätyi Anun omaksi, mutta surukseen Anu sai pitää sen vain vuoden. Arvon päästä poistettiin luoteja ja se toipui ampumisvammoista, mutta se menehtyi munuaisssairauteen. Anun ja Arvon suhde oli aivan erityinen.

– Se luottamus, mitä se osoitti heti alkumetreillä, oli jotain ihmeellistä, kun ottaa huomioon, miten kaltoin sitä ihmiset olivat kohdelleet. En koskaan ole kokenut samanlaista yhteyttä eläimeen, enkä kyllä moneen ihmiseenkään. Palkitsevinta, mitä koskaan olen kokenut, oli saada antaa koti sellaiselle kissalle.

Kukaan ei tunne minua. Kukaan ei odota mitään. On helppo hengittää. Näin ajatteli Jonna Tervomaa, kun hän muutti parikymppisenä opiskelemaan Helsinkiin kotikaupungistaan Forssasta.

Siellä Minttu sekä Ville -hitin lapsitähti vielä tunnettiin, mutta pääkaupungissa ei enää aikuistunutta naista.

Kirjallisuuden opinnot yliopistossa jäivät kuitenkin pian taka-alalle, sillä musiikin parissa kasvaneen veri veti kuuntelemaan klubeille keikkoja. Uudet musiikkipiirit veivät treenikämpille. Tervomaa teki ensimmäistä kertaa itse musiikkia. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen soololevy, joka sai hyvän vastaanoton. Entinen lapsitähti yllätti rocksoundillaan.

– Silloin löytyi olomuoto ilmaista itseään. Sai olla miltä tuntui. Se oli suora osuma omaan todelliseen persoonaan, Tervomaa muistelee.

Tervomaan ja usean muun artistin musiikki oli osuma myös moneen muuhun nuoreen 90-luvun lopulla. Maailman menossa pysyttelemistä käsittelevät tekstit koskettivat. Nousukauden tuoman vauhtisokeuden keskelle syntyi sukupolvikokemus.

– Nousukausi ei koskettanut kaikkia ikäisiäni. Olimme lama-ajan lapsia ja teinejä, jotka nuolivat vielä näppejään ollessaan opiskelemassa tai vastavalmistautuneina. Pohdimme elämän merkitystä suhteessa rahaan ja menestykseen. Myös sitä mitä tarvitaan omanarvon tuntoon ja itsevarmuuteen.

Artistikaaria

Jonna Tervomaa istuu kahvilan pöydässä nykyisen kotinsa lähellä Lauttasaaressa. Hänen olemuksensa ei ole parissakymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut. Vaaleat hiukset hapsottavat sinne tänne. Vaikka ikävuosia on tullut, kynsissä on tyttömäistä kimalletta.

Tervomaa pohtii, millaista olisi olla artisti tänä päivänä. Ei enää, hän huudahtaa.

– Tässä päivässä vauhti on niin hullua. Kappaleita tulee ja menee. Lisäksi koko ajan pitää työntää tekemistä ja itseään esille.

Laulaja ottaa esille Katri Helenan ja Pate Mustajärven kaltaiset artistit, jotka ovat vuosikymmenten aikana profiloituneet tietyntyyppisiksi artisteiksi, jopa ikoneiksi.

Tervomaa kokee 44-vuotiaana olevansa artisti, joka esittelee aina itsensä uudelle sukupolvelle. Hänellä on kuitenkin jo pitkä ura takanaan, toisin kuin nuorilla musiikintekijöillä.

– On mielenkiintoista nähdä, miten kauan nuoret jaksavat tätä tahtia. Tuleeko vielä tyyppejä, jotka pystyvät tekemään pitkän artistikaaren. Itsellä matkassa on kulkenut musiikintekijöitä, jotka ovat rakentaneet musiikillaan minun elämäni soundtrackiä. Löytävätkö nuoret enää sellaisia?

Vastakkainasettelua

– Ei! En haluaisi edes puhua tästä asiasta. Kukaan ei halua. Eivät koulukiusatutkaan itse kerro, että heitä kiusataan. Se on tosi nynnyä ja epämiellyttävää.

Jonna Tervomaa kiihtyy, kun kysyn häneltä, toteutuuko naisten tasa-arvo suomalaisessa musiikkibisneksessä. Hän kokee, ettei ole oikea ihminen puhumaan asiasta. Hän ei ole julistava artisti. Tervomaan selviytymiskeino on tehdä työnsä niin hyvin kuin mahdollista.

Silti Tervomaa ihailee sitä, kuinka laaja kirjo naispuolisia musiikinkirjoittajia Suomesta tällä hetkellä löytyy. Naisartistit myös löytävät paikkansa musiikkikentästä aiempaa luonnollisemmin ja se myös heille annetaan.

– Musantekijöissä näkyy mahtavaa halua ja kykyä olla niin kuin ovat. Sen täytyy riittää. Täytyy luottaa siihen, että kukaan muu ei ole tällainen. Sitä on ollut ihana seurata.

Vielä parikymmentä vuotta sitten tilanne oli toinen. Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa nousivat Suomen ykkösartisteiksi vajaan vuoden sisällä. Uudenlaisia naisartisteja alettiin heti vertailla toisiinsa.

– Syntyi asetelma, että piti valita puolensa. Onko Ilves vai Tappara. Soitin silloin lyhyen puhelun Maijalle, että tämä alkaa syödä itse asiaa meiltä molemmilta. Puhuttiin, että me emme ainakaan lähde tähän mukaan.

Vastakkainasettelua syntyi silti esimerkiksi festivaaleilla.

– Festareilla mietittiin, että jos täällä on jo Maija, niin mahtuuko vielä Jonna. Täällä on jo yksi naisartisti, että ei nyt oteta ainakaan samana päivänä toista. Mahdutteko te nyt molemmat tänne, Tervomaa muistelee nauraen.

Sukupolvien kuilu

Tikapuut-kappaleen musiikkivideolla Jonna Tervomaa esittää omaishoitajaa. Hän siivoaa, laittaa ruokaa ja syöttää vanhaa naista. Välillä hän itkee. Vuonna 2013 julkaistun musiikkivideon on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvaohjaaja Mika Ronkainen. Videon tarina on hänen tulkintansa kappaleesta.

Jonna Tervomaa on pohtinut paljon sukupolvien välistä kuilua. Hän kasvoi kodissa, jossa oli kolme sukupolvea; isoäiti, äiti ja tytär. Isoäiti hoiti lapsenlastaan paljon.

Tervomaasta tuntuu, että nykyisin vanhempi sukupolvi on siivottu pois näkyvistä. Normaalia sukupolvien välistä kommunikointia ei enää synny.

– Ei osata hyödyntää eri sukupolvien ainutlaatuista viisautta. Olemme kyvyttömiä tai haluttomia ymmärtämään tai kuuntelemaan toisiamme. Helposti ajatellaan, että nuoret ovat ihan pihalla. Nuoriso on puolestaan, että voi jestas noita piimäpartoja, mitä touhua.

Tervomaa myös hämmästelee oman sukupolvensa tapaa kasvattaa lapsiaan. Hänen lapsuudessaan lapset leikkivät ja selvittivät ristiriitansa keskenään. Nyt leikkipuistoissa aikuiset kulkevat lasten perässä ja selvittävät heidän asioitaan. Lapsille annetaan koko ajan neuvoja ja ohjeita. Ja ennen kaikkea lapsia suojellaan kaikelta.

– Herranen aika sitä turvavälineiden ja suojelun määrää. En silti syytä tai moiti ketään. Olen itse siellä mukana.

Monissa muissa kulttuureissa suvut kokoontuvat sunnuntaisin piknikille. Samanlaista yhteisöllisyyttä kaipaa myös Jonna Tervomaa. Suomen säät eivät aina sellaiseen anna mahdollisuutta, mutta löytyy se yhteinen pöytä myös sisätiloista ravintolasta.

– Suomessa ravintolat eivät hirvittävästi tykkää, jos mukana on lapsia. Se on erikoista, ettemme vietä vapaa-aikaa yhdessä. Sitten on vaivaannuttavia perhejuhlia, joissa nähdään kerran kolmessa vuodessa ja kukaan ei tunne toistaan.

Synkistely on voimavara

Pari vuotta sitten Jonna Tervomaa tarpoi aikaisin aamulla räntäsateessa. Hän oli juuri saattanut ekaluokkalaisen tyttärensä kouluun. Keskellä synkeää suomalaista säätä ajatus kirkastui. Hänen pitää tehdä levy ensimmäistä kertaa yksin.

Muusikko, taiteilija ja artisti nimeltä Jonna Tervomaa oli ollut syrjässä muun muassa siksi, että Tervomaasta oli tullut äiti. Nyt hänellä oli jälleen voimavaroja tehdä musiikkia. Edellinen albumi Eläköön oli julkaistu vuonna 2013.

Seitsemännen albumin nimeksi tuli Ääni. Se on Tervomaan mielestä kutkuttava sana, sillä se pitää sisällään ihmisäänen lisäksi soundin ja vaaleissa annetun äänen. Laulajalle itselleen se tarkoittaa oman sisäisen äänen vapautumista.

– Levyllä se kuuluu jo laulussa. Jos on ollut pidikkeitä tai jarruja, niin olen päästänyt paljon irti. Sekä musiikissa että teksteissä on ollut peloton ja vapautunut olo.

Tervomaa kirjoitti kappaleita levylleen kaksi vuotta. Loppusilauksen teki The Posies ja R.E.M. -yhtyeiden keikkamuusikkona tunnettu kalifornialainen Ken Stringfellow, joka tuotti albumin.

Levy on Tervomaan mukaan melankolian riemuvoitto. Se, jos mikä on suomalaisia yhdistävä asia yli sukupolvien.

– Jos elät tässä maassa, niin suuren osan vuodesta suojaudut kylmältä ja rännältä. Ei tässä mennä ihanassa mekossa, että voi kun mä olen niin nainen ja vitsi sentään mikä boogie.

Tervomaan mielestä synkistely pitäisi ottaa jopa voimavarana. Musiikin kautta melankoliaan voi vaipua ihan luvan kanssa.

– Voiko olla parempaa kuin se, että voi vähän tanssia ja vähän hymyilyttää, mutta samalla kyyneleet valuvat silmistä. Sitten seuraavana päivänä on hirvittävä morkkis, että olikos mulla nyt vähän liian kivaa, Tervomaa nauraa.

Minttu sekä Ville

Kultakutrinen Jonna Tervomaa voitti kymmenvuotiaana Syksyn sävel –kilpailun vuonna 1983 kappaleella Minttu sekä Ville. Hänestä tuli kertaheitolla Suomen tunnetuin lapsitähti. Suosiota kesti muutaman vuoden ajan.

Tervomaa ei ole ollut kovinkaan halukas puhumaan lapsitähteytensä ajoista. Aikuisuran alussa lapsitähteyden esiin tuominen oli kova pala. Nykyisin hän suhtautuu asiaan kevyemmin, vaikka kokee edelleen, ettei hän ollut artisti esittäessään toisten tekemiä lauluja.

– Se oli erityislaatuinen kurkistus aikuisten maailmaan. Siihen kuului paljon laulamista ja matkustamista. Se oli pitkäksi venynyt luokkaretki, johon kuului velvollisuuksia.

Tällä vuosikymmenellä suomalaiseen popmusiikkiin on noussut jälleen lapsitähtiä. Robin ja Isac Elliott aloittivat ollessaan vielä alakouluikäisiä. Tervomaa toivoo, että nuorena julkisuuden valokeilaan nousevilla on ympärillä tukevia ja auttavia ihmisiä.

– Minusta pidettiin silloin ehdottoman hyvää huolta. En saanut mitään traumoja ja sain elää myös ihan normaalia lapsuutta.

Tervomaa ei ole esittänyt Minttu sekä Ville –kappaletta sitten 80-luvun. Lastenlaulu ei ole sopinut laulajan keikkalistaan millään tavalla.

Mutta mitä kuuluu Mintulle ja Villelle nyt?

– Heidät erotettiin traagisesti toisistaan, koska Villen perhe muutti toiseen kaupunkiin. He kuitenkin palasivat myöhemmin yhteen Turussa opiskeluaikoina. He ottivat yhteisen lainan ja muuttivat samaan asuntoon. He saivat kaksi lasta. Heillä oli yksi keskenmeno. Sitten he muuttivat Toijalaan. Enää he eivät ole yhdessä, mutta asuvat lähellä toisiaan ja hoitavat lapsia yhdessä. Kaikki on ihan hyvin.

Tervomaa kertoo, että on miettinyt parin kohtaloa paljon. Jopa niin paljon, että on hekumoinut tekevänsä Minttu sekä Ville –kappaleesta jatko-osan, joka kertoo heidän aikuisiän tarinansa.

– Mun viisaus ei taida vielä riittää siihen. Ehkä ensi levyllä, Tervomaa virnistää.

Kuntosalilla hikoilevalle on tyrkyllä kasapäin tuotteita ja pikaohjeita matkalla kohti hoikempaa olemusta tai muhkeampia lihaksia. Jos tähtäimessäsi ei ole kehonrakennuksen Suomen mestaruus, pääset huomattavasti helpommalla.

Jengi ei jaksa, vaan haluaa pikakeinoja päästäkseen kondikseen ja on hukassa. Petteri Lindblad

– Tietoa on niin paljon ja siihen on helppo hukkua. Sinun pitää vain omistautua kuntoilulle ja tehdä fiksuja valintoja arjessasi. Se on äärimmäisen johdonmukaista ja pitkäpiimäistä toimintaa. Jengi ei jaksa sitä, vaan haluaa pikakeinoja päästäkseen kondikseen ja on hukassa, Petteri Lindblad sanoo.

Hän on koulutukseltaan terveystieteiden maisteri, laillistettu ravitsemusterapeutti ja Personal Trainer.

Työssään hän yhä usemmin muistuttaa asiakkaitaan yksinkertaisista perusasioista.

Miten tärkeää oikeaoppinen ravinto on kuntoliikkujalle?

– Ravitsemus on vain ja ainoastaan yksi tekijä. Jos liikut, niin harjoittelu, lepo ja ravinto muodostavat pyhän kolminaisuuden. Jos treenaat kovaa ja lepäät hyvin, voit päästä hyvään kuntoon ilman että ravitsemus on tiptop.

Syömisen ei tarvitse olla tiukkapipoista hiilaritaulukon tutkailua.

– Jos haluaa kiinteytyä, hyvää kuntoa, lihaksia ja terveyttä, ihan perusruokavalio antaa riittävät rahkeet hyviin treenituloksiin. Vaikka söisikin välillä roskaruokaa ja karkkia sekä kävisi hampurilaisella, ei se estä hyvien tulosten syntymistä.

Petteri Lindblad ylistää suomalaista ruokavaliota.

– Se on hyvin pitkälle liikuntaharjoituksia tukevaa. Syömme aika paljon proteiineja, runsaasti hiilihydraatteja ja rasvoja.

– Et tarvitse kallista superfoodia.

Vatsa täynnä vai tyhjänä treeneihin?

Kuntoilemaan ei kannata lähteä suoraan ruokapöydästä. Siitä ei saa lisäpotkua suoritukseen.

– Ihmisen täytyy saada ravinnostaan proteiineja tasaisesti 3-4 tunnin välein pitkin päivää. Proteiinin on oltava laadultaan hyvää ja sitä on saatava riittävästi.

Jos kuntoilijan salitreenit alkavat kello 17 ja hän on syönyt lounaan kello 12, syömisväli on Lindbladin mukaan liian pitkä.

Jos vatsa kurnii nälästä, seurauksena voi olla, että harjoituksen teho laskee, eivätkä energiat riitä loppuun saakka.

Pitääkö ahmia kananmunia, raejuustoa ja rahkaa tunteakseen olevansa kuntoilun ytimessä?

– Riippuu tavoitteesta. Jos haluat olla Suomen mestari kehonrakennuksessa, niin sinun pitää ahmia niitä.

– Jos haluat liikunnasta hyvää oloa, hyvää kuntoa ja terveyttä, niin sinun ei tarvitse miettiä palautusjuomia tai kananmunien ahmimista, vaan syöt terveellisesti ravitsemussuositusten mukaan aivan tavallista ruokaa.

Tekeekö palautusjuomapullo ihmisestä saliuskottavan?

Petteri Lindblad ei ole ainoa Persnal Trainer, joka liputtaa normaalin ruoan puolesta, eikä tuputa palautusjuomia kuntosalilla kävijälle.

Tavallinen kuntosaliliikkuja ei tarvitse palautusjuomaa eikä minkään sortin lisäravinteita. Petteri Lindblad

– Uusimman tutkimustiedon mukaan palautusjuoman hyöty treenin jälkeen on hyvin kyseenalainen. Tavallinen kuntosaliliikkuja ei tarvitse palautusjuomaa eikä minkään sortin lisäravinteita.

Huippu-urheilija on eri asia.

– Siellä pienetkin marginaalit ratkaisevat. Palautusjuomalla tai proteiinilisällä on merkitystä silloin, kun halutaan viilata tulos huippuunsa.

Pitääkö kuntosalitreenin jälkeen kiirehtiä niin sanotusti tankkaamaan, jotta lihakset saavat rakennusaineensa?

– Se on ihan höpöhöpöä. Tavallisella kuntoilijalla ei ole minkäänlaista kiirettä tai hengenhätää syödä välittömästi treenin jälkeen. Kunhan muistaa oikean ruokarytmin. Se on eduksi lihasten kasvulle ja kunnon kehittymiselle, eikä nälkä kasva sairaalloisen suureksi.

Illan ryhmäliikuntatunnin jälkeen sinulla on sudennälkä. Päätät olla syömättä mitään, juoda vain vettä jotta laihdut. Tepsiikö?

– Hyvä tapa huijata itseä. Jos pidät itseäsi jatkuvasti sudennälässä, on varmaa että se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Jos haluat laihduttaa, niin kaikista paras keino on syödä paljon ja pitää nälkä loitolla.

Petteri Lindblad neuvoo kuitenkin välttämään liiallista herkuttelua. Ruokailu vaatii suunnittelua.

– Ihmiset syövät vääränlaista ruokaa ja väärään aikaan. Ruoan määrä ei ole ongelma, mutta laatu usein on. Myös laihduttajalle 3-4 tunnin ruokaväli sopii hyvin.

Mikä meni pieleen? Miksi tulosta ei synny, paino putoa tai hauis kasva?

– On kysymys aivan perusasioista. On nukuttava tarpeeksi. Täytyy treenata useita kertoja viikossa ja niin, että lihakset huutavat hoosiannaa.

Ihmiset uskovat aivan hölöhölöjuttuja ja sitten ei kehitytä, vaan sairastutaan. Petteri Lindblad

– Ihmiset uskovat aivan hölöhölöjuttuja ja sitten ei kehitytä, vaan sairastutaan, tai ollaan ylikunnossa. Monet haluavat löytää oikotien. Mutta oikotietä ei ole.

Kaisa Saarinen muistaa, kuinka pöytäseurue hiljeni miehen alkaessa laulaa.

Kaikista maailman lauluista haurasääninen vanhus Argentiinan Záraten kaupungissa halusi esittää suomalaisen kehtolaulun. Syynä oli, että tämä Saariselle vielä tuntematon mies ei ollut koskaan saanut tuudittaa kadonnutta tytärtään tai tämän kaksossisarta uneen.

Nyt, lähes puoli vuosisataa myöhemmin, toinen kaksosista viimein istui saman pöydän ääressä.

Tuona päivänä Eino Saarinen tutustui tyttäreensä ensi kertaa.

Kaisa Saarinen istui jähmettyneenä, ymmärtämättä sanoja. Suomalaisesta sukupuusta huolimatta hänen äidinkielensä oli espanja. Hän katsoi tiiviisti miestä, joka laulaessaan heijasi rinnalleen pieneksi kaukaloksi asettamiaan käsivarsiaan edestakaisin.

– Se oli erittäin voimakas hetki, Kaisa Saarinen, 75, muistelee vuoden 1990 tapaamista nyt Helsingissä.

Raskain mielin sureva isä joutui antamaan tyttövauvat adoptioon.

Isän ja tyttären tiet erosivat heti syntymän hetkellä, elokuussa 1942. Kaisa ja hänen kaksossisarensa tulivat maailmaan erikoisessa suomalaissiirtokunnassa keskellä argentiinalaista sysimetsää.

Satojen muiden suomalaisten tavoin Eino Saarinen oli muuttanut lähes eristyksissä kaukaisessa tropiikissa sinnittelevään utopiayhteisöön, Colonia Finlandesaan, 1900-luvun alkupuolella. Se oli osa ajan muoti-ilmiötä, jossa erilaisista ihanteista intoutuneet ryhmät rakensivat siirtokuntia kauas kotimaastaan.

Colonia Finlandesa perustettiin Argentiinan koilliskolkkaan.

Seutu oli vaikeapääsyistä. Synnytyskomplikaatiosta kärsineelle vaimolle ei ehditty saada lähimmästä kaupungista lääkärin apua ajoissa. Hän menehtyi pian kaksoset synnytettyään.

Raskain mielin sureva isä antoi vauvat adoptioon. Se tuntui nelilapsisessa suurperheessä parhaalta vaihtoehdolta.

Perheen kohtalo on yksi monista edesmennyttä suomalaissiirtokuntaa kohdanneista tragedioista. Se on myös tarina hämmästyttävistä läheltä piti -kohtaamisista, salaisuuksista, sisukkuudesta, surusta ja uudelleenlöytämisestä.

Olisiko Saaristen ja satojen muiden suomalaisten kohtalo ollut toisenlainen, jos ihanneyhteisöön muuttaneet eivät olisi jääneet niin oman onnensa nojaan Argentiinassa? Tai jos kotimaassa olisi varhemmin kiinnostuttu paratiisiin pyrkineiden kurjuudesta? Muun muassa Yleisradio teki 1970-luvulla reportaaseja Colonia Finlandesasta, mutta tuolloin siirtokunta oli tehnyt jo pitkään hidasta kuolemaa.

Suomalaisten joukkomuutto Argentiinan metsikköön oli seurausta 1800-luvun lopulla levinneistä ajatuksista. Niissä hahmoteltiin uuden ihanne-Suomen perustamista.

Venäjän sortotoimet kiristivät yhteiskunnallista ilmapiiriä. Tuhannet lähtivät suuriruhtinaskunnasta siirtolaisiksi.

Suomalaisten omia yhteiskunnallisia ihanteita noudattavat siirtokunnat ulkomailla voisivat vaalia suomalaista kulttuuria ja antaa moraalista tukea ja innoitusta vastarinnalle kotimaassa. Näin ajatteli yksi siirtokunta-ajattelun ideoijista, toimittaja Konni Zilliacus.

Kun sitten Argentiinan siirtolaisvärvärit tarjosivat Ruotsiin paenneille suomalaisille hyvin ehdoin maata ja muita etuja siirtokunnan perustamiseksi, oli innokas tutkimusretkikunta pian valmiina.

Voimakkain vaikutin oli halu rikastua. Argentiinaa markkinoitiin ”Eldoradona”, jokaisen mahdollisuutena tulla miljonääriksi.

Suomalaisretkikunta matkasi Argentiinaan juuri, kun maa muokkasi itsestään kansakuntaa.

Espanjan siirtomaaherruudesta itsenäistynyt Argentiina houkutteli määrätietoisesti uudisasukkaita. Tavoitteena oli saada Euroopasta osaavaa väkeä vauhdittamaan taloutta ja sivistämään ja nykyaikaistamaan maata.

Sadattuhannet suuntasivatkin sinne matkustajalaivoilla 1800-luvun loppupuolelta alkaen.

Kansakunnan suunnittelijoilla oli tarve saada koko valtava maa asutettua etelän Patagoniasta pohjoisen trooppisille rajaseuduille Brasilian ja Paraguayn kupeeseen saakka.

Juuri sinne, Koillis-Argentiinan Misionesin maakuntaan, nousi suomalaissiirtokunta vuonna 1906.

Värväystoimet alkoivat Suomessa. Kulttuuripersoona ja tiedemies Arthur Thesleffin johdolla noin 120 suomalaista karisti tsaarinvallan rippeet jaloistaan ja aloitti Linnea-laivan kyydissä matkan kohti uutta mannerta.

Osa matkaajista haaveili alkuperäisestä elämäntyylistä, jonkinlaisesta paluusta luontoon. Se merkitsi yksinkertaista talonpoikaiselämää, kansallisromanttisessa ja kalevalaisessa hengessä.

Voimakkain vaikutin useimmille oli kuitenkin halu rikastua: hankkeen puuhamiehet olivat markkinoineet lähtijöille Argentiinaa ”Eldoradona”, jokaisen mahdollisuutena tulla miljonääriksi.

Parikymmentä vuotta myöhemmin siirtokuntaan liittyneellä turkulaisnuorukaisella Eino Saarisella ei ollut erityistä aikomusta hakeutua suomalaisyhteisöön Argentiinaan. 23-vuotias, jännityksenkaipuinen Saarinen oli ainoastaan päättänyt jättää Aurajoen rannat.

Hän asteli säästöineen matkatoimistoon Turussa ja pyysi menolippua niin pitkälle kuin rahat riittävät. Näin hän kertoi Kaisa Saariselle myöhemmin.

Kaisa Saarisella ei ole tietoa siitä, kuinka isä oli nuoruuden säästönsä ansainnut. Suvulla oli tiettävästi leipomoita Turun seudulla, ja niistä olisi voinut tihkua varoja myös nuorelle miehelle.

Saarinen astui ulos matkatoimistosta kourassaan lippu Buenos Airesiin. Oli vuosi 1925 tai 1926, kun nuorukainen nousi laivaan.

Seikkailu alkoi.

Perillä Buenos Airesissa Saarinen käveli satamakahvilaan, missä hän omien sanojensa mukaan törmäsi sattumalta siirtokunnan tunteviin suomalaisiin. Myös hän päätti kokeilla onneaan aarniometsässä.

Suuri osa alkuperäisistä asukkaista oli Saarisen saapuessa jo jättänyt lukuisia vastoinkäymisiä kokeneen siirtokunnan. Pettynyt ja köyhtynyt johtohahmo Thesleff oli tehnyt itsemurhan.

Saarinen oli osa siirtokunnan 1920-luvulla kokemaa uutta muuttoaaltoa. Valtaosa uusista tulijoista oli raskaaseen työhön tottuneita suomalaisperheitä, joista eräät toivat jopa maatalouskoneita mukanaan. Pohjois-Karjalan Kiteeltä kävi siirtokuntaan varsinainen rynnistys.

Paikalle oli juuri perustettu ensimmäinen koulu. Seurojentalolla kopisivat viikonloppuisin iloiset polkanaskeleet. Colonia Finlandesalle koitti uusi elpymisen ja kukoistuksen kausi.

Ongelmiakin riitti. Argentiina ei juuri välittänyt yhteisöstä. Poliiseja ei ollut. Halpa alkoholi, sokeriruokoviina, virtasi.

Kaupunkilaisnuorukaisesta Saarisesta tuli maanviljelijä muiden matepensaan-, tupakan-, maissin- ja maniokinkasvattajien joukkoon.

Hän perusti suurperheen siirtokunnassa tapaamansa Tyyne Karppisen kanssa.

Brasiliassa suomalaisille vanhemmille syntynyt Karppinen oli yhteisössä tunnettu ja pidetty jäsen. Hän oli tuttu näky siirtokunnan kokouksissa, tapahtumissa ja juhlissa, kuten yhteisessä äitienpäivän vietossa.

Ajalta säilyneissä valokuvissa poseeraa onnea hehkuva Saarisen perhe pyhäasuissaan. Perhettä avitti Karppisen saama perintö, joka kartutti varallisuutta ja mahdollisti muun muassa henkilöauton hankinnan.

Viljelyksillä tilanne ei ollut ruusuinen, vaan elannon saaminen oli työn ja tuskan takana. Syrjäinen sijainti ja vielä 1930-luvun suuren laman seuraukset vaikeuttivat maan antimien myyntiä. Siirtokuntalaisten oma ruokavalio oli yksinkertainen, ja omat viljelykasvit muodostivat sen perustan.

Tragedia koitti vuonna 1942.

Tyyne-äidin menehdyttyä vain 27-vuotiaana vauvat jouduttiin luovuttamaan eteenpäin argentiinalaisiin perheisiin. Tapaus järkytti Eino Saarisen perheen lisäksi koko Colonia Finlandesan suomalaisyhteisöä.

Kaksostytöistä yritettiin kyllä aluksi pitää huolta, mutta heidät annettiin yhteisön ulkopuolelle, toinen vauva kahdeksan kuukauden ja toinen vuoden ikäisenä.

Vuosia myöhemmin isää etsiessään ja entisiä siirtokuntalaisia kohdatessaan Saarinen huomasi, kuinka kaksosten kohtalo yhä kaihersi.

– Se oli ollut traumaattista siirtokunnalle. Valtaosa siirtokunnan asukkaista oli köyhiä. Perheet eivät olisi voineet huolehtia enää useammasta lapsesta – siis meistä, Saarinen toteaa.

Vuosiin Saarinen ei tohtinut lähestyä kaksossiskoaan. Mahdollisuus tarjoutui hänelle yllättäen.

Niin Kaisa Saarisesta tuli ensin Rosa Nora Premuda. Hän ja kaksossisar kasvoivat argentiinalaisiksi eri perheissä mutta samassa Posadasin kaupungissa, tietämättä toistensa olemassaolosta.

Totuus omista juurista valkeni Saariselle teini-iän kynnyksellä. Hänen hankkiessaan virallista henkilökorttia kasvattiäiti joutui kertomaan, miksi syntymätodistuksessa olikin eri nimi.

Tieto adoptiosta hämmensi mutta se ei lopulta ollut järkytys.

Äiti korosti 13-vuotiaalle tyttärelle, että mikään ei muuttuisi, eikä Saarinen vaivannut asialla suunnattomasti päätään. Hänellä oli ollut hyvä, tasapainoinen ja rakastettu olo kasvattiperheessä äitinsä ja perheen vanhempien sisarusten kanssa, vaikka perheen isä oli kuollut Kaisan ollessa kolmivuotias.

Ystävät tunsivat hänet yhä Rosana tai lempinimellä Pochita. Mutta virallisissa yhteyksissä Saarinen alkoi käyttää isän hänelle antamaa nimeä, niin oudolta kuin nimi omaan korvaan ensin kuulostikin. Niin oli myös järkevintä. Kasvattivanhemmat kun eivät olleet kirjauttaneet hänen uutta Rosa-nimeään minnekään.

Samalla Saarinen kuuli äidiltään kaksossisaresta. Pian paljastui sekin, kuka sisar oli ja missä hän kävi koulua.

Alun perin äitinsä mukaan Tyyneksi nimetty tyttövauva oli saanut kasvattivanhemmiltaan uuden nimen, Maria Cecilia. Kaksossisarelle oli teetetty myös uusi syntymätodistus, joten moni uskoi lapsen olevan vanhempiensa biologinen lapsi.

Vuosiin Saarinen ei tohtinut lähestyä tätä, mutta mahdollisuus tarjoutui hänelle yllättäen.

Saarinen ei hiiskahtanut salaisuudesta ja sukulaisuudesta edes silloin, kun hän huomasi päätyneensä tuplatreffeille paikalliseen ravintolaan sisarensa kanssa. Nuoret naiset seurustelivat nuorukaisten kanssa, jotka olivat vieläpä serkuksia.

– Naureskelimme kyllä pöydässä, kuinka meillä oli sama syntymäpäivä. Mutta sisareni oli hyvin varma itsestään, identiteetistään ja taustastaan. Minä en ollut henkisesti niin vahva, että olisin pystynyt paljastamaan hänelle asioiden oikean laidan, Saarinen sanoo.

Sen, että sisar olikin huomattavasti vähävaraisempien suomalaisten jälkeläinen.

Sisarilla oli samoja piirteitä, samanlaisia eleitä ja ilmeitä. Mutta Maria Cecilia oli kuin huoliteltu versio luonnonlapsi Kaisasta, Saarinen kuvaa.

Vasta vuosia myöhemmin Maria Cecilia sai kuulla adoptiostaan ja juuristaan ulkopuoliselta.

Saarisesta ja sisaresta ei tullut koskaan läheisiä. Maailmat olivat liian erilaisia.

Saarinen oli varttunut keskiluokkaisessa opettajaperheessä vanhempien sisarusten kanssa. Maria Cecilia taas oli ainoa lapsi varakkaassa yläluokkaisessa perheessä ja kävi yksityiskoulua.

– Kaikki hänen elämässään oli yläluokkaista, Saarinen kuvaa.

Isä oli käynyt salaa tarkkailemassa Kaisaa ikkunan takaa, varoen ettei tytär huomaisi.

Ehkä eri maailmoihin kuuluminen oli estänyt myös isä-Saarista lähestymästä tyttäriään. Sillä jonkin verran näiden vaiheista hän oli perillä.

Kaisa Saarinen kuuli myöhemmin vanhemmilta biologisilta sisaruksiltaan, Eino Saarisen jälkeläisiltä, että isä oli käynyt salaa tarkkailemassa häntä.

Kun Saarinen oli nuoruudessaan istunut yhdellä ensimmäisistä työpaikoistaan autokaupassa ikkunan edessä kirjoituskoneella kirjoittamassa, isä oli katsellut häntä kadulta kauempaa, varoen että tytär ei huomaisi häntä.

– Isosiskoni mukaan hän näki minut eri sosiaaliluokkaan kuuluvana. Hän ei uskaltanut puhutella minua, Saarinen sanoo.

Isä ja tytär eivät kohdanneet vuosikymmeniin. Kaisa Saarisen jäljitysyritykset eivät tuottaneet tulosta. Välillä hän yritti koota palapelin paloja kiivaammin ja uppoutui suomalaissiirtokunnan vaiheisiin.

Välillä Saarinen ei pitkiin aikoihin ajatellut koko asiaa.

– Oli elämä elettävänä, hän hymyilee.

Järkytyin hänen rutiköyhästä elämästään. Ihmettelin, kuinka kohtalomme olivat saattaneet olla niin erilaisia.

Saarinen ei tuntenut itseään hylätyksi, mutta hänen oli ymmärrettävä, minkälaisista osasista hän itse rakentui.

Siksi hän matkusteli 1960-luvulla Koillis-Argentiinassa alueella, jonne pohjoismaalaisia siirtolaisia oli asettunut. Joukossa oli myös Colonia Finlandesasta pois muuttaneita siirtokuntalaisia.

Niin hän löysi yhden biologisista isosiskoistaan, Aunen. Tämä asui perheineen vaikeapääsyisellä alueella köyhyydessä ja niin eristyksissä, että hänkään ei ollut pitänyt aikoihin yhteyttä Eino-isään.

Pian Tyyne-vaimonsa kuoleman jälkeen isä oli muun perheen kanssa muuttanut pois siirtokunnasta. Aune-sisar tiesi kertoa, että Eino Saarinen kiersi poikansa kanssa maailman meriä Angra-laivan matkassa.

Saarinen keksi lähettää isälleen kirjeitä laivalle Buenos Airesin satamaan. Ne palautuivat hänelle avaamattomina kerta toisensa jälkeen. Laiva oli käynyt maissa vain pikaisesti lastattavana.

– He olivat todellisia nomadeja. En löytänyt isääni, koska hän ei oikeastaan ollut missään, Kaisa Saarinen naurahtaa.

Samalla välit Aune-sisareen katkesivat vuosikymmeniksi.

– Järkytyin hänen rutiköyhästä elämästään. Ihmettelin, kuinka kohtalomme olivat saattaneet olla niin erilaisia, Saarinen kuvaa.

Saarinen vietti itsekin vuosia synnyinmaansa ulkopuolella. Argentiinan vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen jälkeen hän joutui pakenemaan vainoa Espanjaan. Syynä oli, että sosiaalityöntekijäksi vasta valmistunut vasemmistolainen Saarinen suututti tovereineen rikkaita suurmaanomistajia ja heitä tukevia poliiseja syrjäisessä Cachin vuoristokaupungissa Andeilla.

Maanomistajia sapetti, että ystävykset yrittivät työllään parantaa työ- ja talonpoikaisväestön oloja.

Puoli vuosisataa isäänsä myöhemmin Saarinen teki valtamerenylityksen matkustajalaivalla vastakkaiseen suuntaan, kohti Eurooppaa.

Espanjasta matka jatkui vielä sandinistivallankumouksen jälkeiseen Nicaraguaan. Argentiinaan hän palasi 1980-luvulla, sotilasvallan heikennyttyä ratkaisevasti Falklandin kriisin jälkeen.

Samaan aikaan kun Kaisa Saarinen etsi isäänsä, suomalaissiirtokunta jatkoi kuihtumistaan.

Jo alusta saakka siirtokunnilla oli ollut vastatuulta. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kotimaan lehdistössä oli riittänyt siirtokunta-ajattelun epäilijöitä ja vastustajia.

Osa älymystöstä paheksui siirtolaisuutta petturuutena. Isänmaata Venäjän kynsissä oli autettava kotimaan kamaralla. Osa karsasti siirtokuntahankkeita epärealistisena haihatteluna.

Colonia Finlandesan siirtokuntasuunnitelman mielikuvituksellisuus ja utopismi oli näkynyt monella tasolla. Ensimmäiset Arthur Thesleffin johdolla saapuneet pioneerit olivat olleet valtaosin keski- ja yläluokkaisia koulutettuja suomenruotsalaisia.

Heidän tarkoituksenaan ei ollut luoda suljettua utopistista pienyhteisöä. Pikemminkin he näkivät itsensä valiojoukkona, joka valmistelisi paikkaa myöhemmin muuttavalle väestölle.

”Seikkailukirjojen intiaaniromantiikan innostamina herraspoikina” heillä ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä ruumiillisesta työstä saati uudisraivaajan todellisista ponnisteluista, siirtokunnassa vieraillut kirjailija Olavi Paavolainen kuvasi myöhemmin.

Metsänraivaus ja talonpoikaisarki osoittautuivat raskaiksi. Argentiina ei pitänyt kiinni lupauksistaan auttaa suomalaisia uudisasukkaita, vaan yhteisö jäi oman onnensa nojaan.

Hedelmälliseksi luultu maaperä oli hädin tuskin viljelyskelpoista. Luonnon vitsaukset heinäsirkkoineen, kasvitauteineen, myyrineen ja trooppisine rankkasateineen piinasivat.

Varakkaimmat siirtokuntalaiset olivat pakanneet ripeästi tavaransa ja palanneet koti-Suomeen.

Alkuperäiset ideat kansallismielisyydestä ja paluusta luontoon menettivät merkitystään sosiaalisten ongelmien kasautuessa. Alkeelliset olot eivät kohentuneet. Yhteisö oli eripurainen ja yhteishenki näivettyi.

Palavasieluisesta utopiasta on jäljellä enää hautausmaa, jonne on haudattu suomalaisia.

Colonia Finlandesa oli 1930-luvulla yksi suurimmista suomalaisista utopiayhteisöistä maailmalla. Vain Kanadaan perustettu, omavaraisuutta ja sosialistista utopiaa tavoitellut Sointulan yhteisö oli aikanaan 1900-luvun alussa kasvanut suuremmaksi.

Suomalaiset perustivat ihanneyhteisöjä 1900-luvun alkupuolella myös muun muassa Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kuubaan, Brasiliaan ja Paraguayhin. Usein yhteisöjen taustalla oli sosialismia ja työväen aatteita, kansallismielisyyttä tai kristillisyyttä mutta myös pasifismia ja vegetarismia.

Esimerkiksi Brasilian Penedon siirtokunnan suomalaiset palvoivat harmoniaa luonnon kanssa, kasvissyöntiä, maallisten ilojen torjumista ja täysraittiutta – kunnes yhteisö riitautui ja alueelle perustettiin ensimmäiset lihaa ja alkoholia tarjoilevat kahvilat.

Enimmillään asukkaita oli ollut Colonia Finlandesassa eri arvioiden mukaan 150–500, mutta kurjuuteen kyllästyneet perheet muuttivat yksi toisensa jälkeen pois.

1960–70-luvuilla tiedot suomalaisten surkeista oloista saavuttivat kotimaan tiedotusvälineet. Siirtokunnassa käyneet ja Misionesin alueen suomalaisia tavanneet järkyttyivät takapajuisista oloista.

Merimieskirkko ja Suomen suurlähetystö Argentiinassa selvittivät suomalaisten avuntarvetta ja toimittivat raha- ja tarvikelahjoituksia perille. Hädänalaisten auttamiseksi Suomessa järjestetty hyväntekeväisyyskeräys tuotti 80 000 markkaa, mutta mitään varsinaista kansanliikettä ei syntynyt. Eräille Suomesta haaveilleille junailtiin paluumatka kotiin.

Myöhemmin ikääntyneet ulkosuomalaiset alkoivat saada eläkettä Suomesta.

Lopulta sinnikkäimmätkin asukkaat muuttivat rapistuneesta siirtokunnasta pois.

Palavasieluisesta suomalaisutopiasta on jäljellä enää hautausmaa, jonne on haudattu suomalaisia. Alueella asuu edelleen ihmisiä, jotka osaavat hieman vanhahtavaa suomea. Suomen suurlähetystö Argentiinassa on takavuosina antanut tukea suomen kielen säilymiseen ja opastanut suomalaistaustaisia omista oikeuksistaan, kuten tukien hakemisesta.

Mutta kuinka Kaisa Saarinen lopulta päätyi kuulemaan isänsä tuutulaulua?

Ennen isänsä löytämistä Saarinen oli jo päättänyt 1980-luvun lopussa lähteä Suomeen tutustuakseen isän synnyinmaahan. Muutamaa päivää ennen lähtöä tapahtui kummia. Suomalaistuttaviensa kautta hän sai kun saikin yhteyden ensin isänsä ex-vaimoon ja sitten isäänsä, joka oli asettunut takaisin Argentiinaan merimiesuransa jälkeen.

Kaksikko tapasi toisensa ennen Saarisen Helsingin-matkaa, joka lopulta venyi vuosiksi.

Saarinen muistaa halunneensa koskettaa isäänsä ensimmäisellä tapaamisella, hipaista edes, mutta hänen kätensä eivät totelleet.

Hän tenttasi isää tämän vaiheista ja elämästä, kuten saapumisesta Argentiinaan. Ja isä kertoi.

– Isäni ei selitellyt mitään enkä pyytänyt häneltä selityksiä, hän kuvaa keskusteluja.

Liian syvälle meneviä tai arkoja aiheita ei ensitapaamisella nostettu pöydälle. Saarisen edesmenneestä Tyyne-äidistä isä ja tytär eivät keskustelleet koskaan.

Saarinen ei koskaan kutsunut isäänsä isäksi. Isä ja tytär ehtivät lopulta tavata vain kaksi kertaa ennen Eino Saarisen kuolemaa.

Kaisa Saarinen uskoo, että suomalaisgeenit ovat auttaneet häntä elämässä.

Tavallaan ympyrä sulkeutui, kun Saarinen muutti Suomeen. Se oli hänelle tilaisuus tavoittaa suomalainen puoli itsestään aikuisiällä.

Matka venähti kahdeksi vuosikymmeneksi, kun töitä löytyi sairaala-apulaisena Helsingissä. Hän hoiti pula-ajan kokeneita vanhuksia, opetteli suomea, hankki kansalaisuuden.

Saarinen sanoo muuttuneensa isänsä synnyinmaassa.

– Opin, kuinka erilaista elämä voi olla. Ihmiset pääsevät elämässä eteenpäin, he ovat kurinalaisia ja rehellisiä. Päättäjät ovat jatkuvan läpivalaisun kohteena. Heihin voi luottaa, vaikka he eivät edustaisi omia poliittisia ajatuksiasi, Saarinen luettelee.

Hän sanoo uskovansa suomalaisgeenien auttaneen häntä elämässä.

– Pidän jalkani tiukasti maassa, harkitsen ja etsin ratkaisuja järjen avulla, hän pohtii.

Sukulaissieluuden tunnetta toi myös kohtaaminen suomalaisen tangon kanssa, ja se jaksaa naurattaa häntä yhä. Argentiinassa tango kuuluu kaupunkien hämyiseen yöhön, intohimoon, salaisuuksiin, kiellettyihin asioihin, Saarinen selvittää.

– Suomessa taas tangoa tanssitaan päivänvalossa, maaseudulla ja sandaaleissa, Saarinen muistaa ihmetelleensä.

Muitakin ihmetyksen aiheita oli. Saapuessaan Suomeen Saarinen kohtasi vuonna 1990 askeettisen ja säästäväisen maan laman kynnyksellä. Nauraa tai remuta ei sopinut liikoja.

Vaatekaupoissakin oli tarjolla vain nuivia sävyjä.

– Nyt naurua ja hymyjä löytyy enemmän. Ihmiset ovat vapautuneempia, Saarinen kuvaa.

Eläkkeelle jäätyään hän muutti takaisin Buenos Airesiin. Välillä hän käy Suomessa, kuten tänä kesänä.

– Kun luita kolottaa, on syytä vaihtaa ilmastoa, Saarinen tietää.

Menneisyyttä hän katsoo vailla katkeruutta.

– Kaikesta seurasi mielestäni ainoastaan hyvää. En ajattele, että minulta olisi puuttunut mitään, hän pohtii.

Hylätyksi Saarinen ei ole tuntenut itseään koskaan. Välit kasvattiperheeseen ovat lämpimät.

– En ole myöskään koskaan yhdistänyt syntymääni äitini kuolemaan. Mutta jos olisin jäänyt synnyinperheeseeni, muut perheenjäsenet olisivat varmasti minua siitä syyllistäneet, hän uskoo.

Argentiinassa on Saarisen mukaan totuttu siihen, että yksi jos toinen penkoo sukujuuriaan, olipa sitten kyse sotilasvallan aikana kadonneesta sukulaisesta tai varhaisista uudisasukasesi-isistä tai -äideistä.

Hän ei ole siis poikkeus. Ja jossain kohtaa vastauksia on löytynyt hänellekin tarpeeksi.

Ristiriitoja tai avoimia kysymyksiä ei Saarisellakaan enää ole. Hän on omaan selvitystyöhönsä tyytyväinen.

– Voin olla iloinen siitä, että isänikin saattoi kuolla levollisempana siitä, että hän oli lopulta voinut tavata minut.

Tai olisi Saarisella vielä yksi avoin kysymys. Se koskee suomalaisia kehtolauluja, joita hän ei vieläkään tunne.

Kunpa saisi tietää, minkä laulun isä esitti ja mistä sen sanat kertoivat. Silloin tuohon erityiseen hetkeen voisi ehkä palata helpommin uudelleen.

Lähteet: Teuvo Peltoniemi: Kohti parempaa maailmaa – suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäiviin. Utopiayhteisöjen historia ja suomalaiset ihannesiirtokunnat (1985); Olavi Lähteenmäki: Colonia Finlandesa. Uuden Suomen perustaminen Argentiinaan 1900-luvun alussa (1989); Enrique Tessieri: Colonia Finlandesa. The Second Ship, The Rise and Fall of a Finnish Colony in Northeast Argentina and The Spread of Anomie (2009); Siirtolaisuusinstituutti.

Taustahaastattelut: Suomen Argentiinan suurlähetystön entinen ulkoasiainneuvos Petra Théman ulkoministeriöstä, tutkija Enrique Tessieri, kunniakonsuli Hugo Sand.

Jutun GIF-tiedostot Ylen reportaasista Misiones, Pettymysten paratiisi (1973). Toimittaja Kerstin Hanf.

Lisää aiheesta:

Kuuntele, mitä Kaisa Saarinen kertoo elämästään Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa.

Tutustu myös muihin ulkomailla asuviin suomalaisiin:

Suomalainen Jarmo perusti Senegaliin kahvilan, jonne Helsingin hipsterit jonottaisivat – "Ihmiset jäävät vähän koukkuun parempaan kahviin"

“Mietin, hyppäänkö kannelta mereen” – Suomalaisyrittäjät Virossa ovat muuttuneet lama-ajan viheltäjistä menestyjiin, joista osa elää “melkein miljonäärielämää”

Tiedot Pohjois-Korean uusimmasta ydinkokeesta ovat vielä vaillinaisia mutta Japanissa ja Etelä-Koreassa on arvioitu, että kyseessä on noin sadan kilotonnin pommi. Pohjois-Korea väittää, että kyseessä on vetypommi.

Pommien teho mitataan kilo- tai megatonneissa. Neuvostoliitto räjäytti vuonna 1961 Tsar-Bomba –nimisen vetypommin, jonka teho oli 50 megatonnia. Se oli siis 500 kertaa suurempi kuin Pohjois-Korean viimeisin lataus.

Tuhovoima riippuu räjähdyspaikasta, sillä ydinpommi voidaan laukaista maan pinnassa tai ilmassa, sanoo kapteeni Juha Kukkola Maanpuolustuskorkeakoulusta. Hän muistuttaa, että Pohjois-Korean ydinkokeen laadusta ei ole vielä varmuutta.

Jos sadan kilotonnin vetypommi laukaistaisiin Helsingin yllä ilmassa noin puolentoista kilometrin korkeudessa, ainakin 51 000 ihmistä kuolisi ja yli 100 000 haavoittuisi.

Räjäytyksen aiheuttama tulipallo olisi kooltaan vajaat puoli neliökilometriä. Radioaktiivinen säteily ulottuisi heti lähes 4 neliökilometrin alueelle eli Pasilasta Suomenlinnan pohjoiskärkeen. Säteilyn aiheuttama kuolleisuus olisi pahimmillaan 90% alueen väestöstä.

Räjähdyksen aiheuttama paineaalto ulottuisi yli 30 neliökilometrin alueelle ja tuhoasi suuren osan rakennuksista. Se yltäisi Helsingin lähisaarista melkein Huopalahteen saakka.

Lämpösäteily puolestaan ulottuisi 60 neliökilometrin alalle. Siitäkin seuraisi vakavia tuhoja, sillä lämpösäteily aiheuttaisi ihmisille ja eläimille mm. pahoja ihovaurioita.

Jos räjäytys tehtäisiin maan pinnalla, kuolinuhrien ja varsinkin haavoittuneiden määrä pienenisi hieman ja muutenkin pommin vaikutus olisi erilainen.

Edellä oleva esimerkki on kuvitteellinen, eivätkä Helsinki tai Suomi ole ydiniskun kohteena.

Ydinaseiden voimaan ja vaarallisuutta voi testata nettiosoitteessa https://nuclearsecrecy.com/nukemap/.

Lue myös: Presidentti Donald Trump ydinkokeesta: Pohjois-Korea on roistovaltio, Suomalaistutkija Pohjois-Korean ydinkokeesta: Ei yllätys, mutta huolestuttavia väitteitä, Etelä-Korea: Jopa viisi kertaa Nagasakin atomipommia kovempi

Suomi venyi komeaan 1-0-voittoon Islannista lauantaina Tampereella pelatussa jalkapallon MM-karsintaottelussa. Huuhkajat ottaa tiistaina mittaa Kosovosta kamppailussa, joka pelataan Albaniassa.

Suomen kokoonpanoon tulee varmuudella muutoksia Kosovo-mittelöön. Jere Urosen varoitustili täyttyi Islanti-kamppailussa. Lisäksi Juhani Ojalan ja Joona Toivion loukkaantumiset olivat niin pahoja, ettei kumpikaan ole pelikunnossa tiistaina.

Lauantaina sivussa ollut Kari Arkivuo saattaa päästä kuntoon. Päävalmentaja Markku Kanerva on jo reagoinut loukkaantumisiin ja täydentänyt joukkuettaan SJK:n Dani Hatakalla.

- Sota on vaatinut veronsa ja sotilaita on kaatunut. Kokoonpanoomme tulee muutoksia, mutta lähden aina rakentamaan voittavaa joukkuetta. Saamme jalkeille iskukykyisen joukkueen enkä ole huolestunut, Kanerva vakuutti.

Kanerva painottaa laitapuolustajien onnistumisen tärkeyttä.

- Meidän teemoihin kuuluu laitapuolustaminen. Miten saamme tuettua puolustajiamme ja miten saamme estettyä vastustajan nopeat vastahyökkäykset. Tasapainon pitää olla kunnossa myös hyökkäyspelissämme, Kanerva totesi.

- Kosovon laitapelaajat ovat todella nopeita. Heitä ei huimaa haastaa meitä yksi vastaan yksi -tilanteissa. Kosovolaiset hakevat hanakasti laukauksia ja ovat vaarallisia erikoistilanteissa. Meidän pitää olla todella tarkkana, Kanerva ennakoi.

Kosovo - Suomi tiistaina kello 21.45 TV1:ssä ja Yle Puheessa.

Helsingin käräjäoikeus hylkäsi maanantaina paloittelumurhasta tuomitun Markus Pönkää koskevan vangitsemisvaatimuksen. Koko juttu käsiteltiin salaisena.

Keskusrikospoliisi vaati Pöngän vangitsemista, koska häntä epäillään törkeästä maksuvälinepetoksesta ja seitsemästä törkeästä tietomurrosta.

Pönkä saatiin kiinni Ruotsissa Tukholmassa viime viikolla. Pönkä oli etsintäkuulutettu, koska hän ei saapunut suorittamaan vankeusrangaistustaan huhtikuun lopulla. Hänet oli myös vangittu poissaolevana rikosepäilyjen takia.

Käräjäoikeuden päätöksestä huolimatta Pönkä pysyy edelleen telkien takana, koska hän istuu vankilassa kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomiotaan aiemmista rikoksista.